Islanti – Dyrhólaeyn ja Etelämantereen välissä

Palataan tarinoissa takaisin Islantiin, tuohon Jules Vernen ja villapaitojen maahan – kohteeseen, joka jätti sydämeen jäätikön kokoisen kaipuun.

Kymmenen päivän mittainen road tripimme kulki saarivaltiota vastapäivään. Koko konklaavin kastelleen Seljalandfossin vesiputouksen jälkeen kuivattelimme tovin auringossa ja nappasimme viereisestä kiskasta kahvit, jotka ovat täällä Islannissa paljon tujumpia kuin kotona Suomessa. Pidin siitä.

Jatkoimme matkaa kuoppaista tietä kohti Dyrhólayen luonnonsuojelualuetta. Tie numero 218 ohjasi meidät perille pienen kinttupolun päähän, jonka nopeusrajoitus nauratti: möyrimme hitaasti mutta varmasti 20 kilometrin tuntivauhtia tiellä, joka muistutti mureketta.

Ihmettelen vieläkin, miten emme puhkoneet rengasta kertaakaan koko reissun aikana.





Minulla on majakoita kohtaan kumman vahvoja tunteita. En tiedä mistä se johtuu, sillä olen viettänyt lapsuuteni järven rannalla syvällä sisämaassa, Pohjois-Savon havumetsien suojassa. Olen maakrapu vailla mertaa, vapaa kuljeksimaan ja erinomainen ajautumaan paikasta toiseen. Ehkä siksi olen löytänyt näistä jylhistä ja jäyhistä jököttäjistä, majakoista, jonkin sortin turvaa. Ne eivät koskaan lähde, vaan pysyvät aina paikoillaan ja vahtivat herkeämättä merta.

Minä kadehdin sellaista luonteen lujuutta. Olen kuin mikäkin ajopuu.

Aina tuuliajolla.

Majakat jännittävät minua. Lähestyessäni niitä alkaa sydämeni pamppailla, pa-pam pa-pam-pam, enkä voi innostukselleni mitään. Ääneni venyy kimeäksi. Huohotankohan minä? Hävettää, mutta minkä sitä itselleen mahtaa.

Olen nyrjähtänyt pahemman kerran.





Miltä tuntuisi vartioida merta Etelämantereen vastakkaisella rannalla?

Miltä tuntuisi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan nähnyt, mutta jonka olemassaolon tietää ja tuntee?

Miltä tuntuisi elää koko elämänsä yhdessä paikassa?

Aivan Víkin mustien hiekkarantojen uumassa sijaitseva majakka osui kymmenpäiväisen road tripimme toiselle matkapäivälle.
Lue jutut järjestyksessä täältä.