“Ja osa on niillä ihmisillä, joita tapaan matkallani”

Oma seura oli sillä hetkellä parasta, kunnes vastapäätä istahti nainen, joka alkoi kertomaan itsestään ennen kuin ehdin sanoa terve.

Kävi ilmi, että tämä oli 78. maa, jossa puheissaan rönsyilevä seuralaiseni painaisi tummanruskean polkkansa tyynyyn. Edessä olisi vähintäänkin saman verran lisää, sillä työt olivat jääneet taakse Saksaan jo kauan aikaa sitten. Elämäntapaintiaani, niin hän itseään kutsui. Tai Gypsy, se on kuulemma Lady Gagan biisi ja yksi hänen suosikkikappaleistaan. Myönnän, vähän hymyilytti.

Ja vasta sitten hän esitteli itsensä: Carolina, 52-vuotta, matkalla ja koko ajan perillä.

Mitään muuta hän ei kuulemma ikävöinut kuin saksalaista makkaraa.

Ymmärsin häntä makkaran suhteen, mutta muuten olin jo ihan pyörällä päästäni. Luulin ihan oikeasti olevani piilokamerassa, jossa halutaan höynäyttää ihmisiä oikein kunnolla. Mutta en ollut, eikä minua höynäytetty.

Nainen kertoi rakastuneensa matkalla kaksi kertaa – kerran nuorempaan ja kerran tosi paljon vanhempaan, jolla oli intiaanien verta suonissaan ja oma lammasfarmi.

Miten tämä nainen päätyi minun seuraani en tiedä, mutta tiedän hänestä paljon muuta: muun muassa vierailemansa kaupungit ja suosikkiravintolan Pariisissa. Mutta tiedättekö, hän ei kirjoita matkastaan mihinkään.

Hänellä ei ole sosiaalisen median kanavia hallussaan, ei matkablogia tai muistikirjaa. “Kaikki on täällä”, hän sanoo koputtaen sormenpäällä ohimoa. “Ja osa on niillä ihmisillä, joita tapaan matkallani.”

Olen sanaton. Ja sitten samalla yksi niistä, jotka voivat yrittää sopertaa tuon ihmeellisen ihmisen tarinaa muille. Ja kun mietin sitä tarinaa, tuumaan, että ehkä sen taustalla on kuitenkin vain yksi verbi, joka meidän kaikkien pitää tietää ja josta hän halusi minuakin muistuttaa.

Se on “uskalla”.

Ai niin, yksi asia vielä: Nainen sanoi pitävänsä eniten keväästä. Minä pidän eniten syksystä ja sen kunniaksi haluan jakaa näiden mietteiden kuvitukseksi muutamia valokuvia viime viikonlopulta.