The first step of change is to become aware of your own bullshit.
Vietimme iltaa Kapteeninkadun residenssissä yhdessä uusien ja tuttujen kasvojen kanssa pizzan, viinin ja kahden ihastuttavan mäyräkoiran seurassa. Puolilta öin, ennen kunkin kömpimistä omiin koteihinsa, haastoimme toisemme kirjoittamaan aiheista, joita olemme heidän blogeissaan kaivanneet.
Minulta kysyttiin rehellistä mielipidettä siitä, miltä tuntuu olla matkabloggaaja, ihan rehellisesti. Oih.
Mistä aloittaisinkaan vaikka alusta tietenkin, siitä kirpeästä ja kuulaasta keväästä kymmenen vuotta sitten. En osannut aavistaakaan, millaisen matkan yksi blogi voisi aloittaa.
Kaukokaipuu täytti kuluvan kuun ensimmäisellä viikolla 10 vuotta. Minä täytän heinäkuussa 33. Tämä matka on kestänyt jo kolmasosan elämästäni.
Olen yrittänyt miettiä, mitä puuhasin ennen blogia, enkä rehellisesti sanottuna muista kuin yläasteen kirjoittajakoulun, kirjastossa vietetyt iltapäivät ja sen 13 vuotta lautalattiaan hakatun lentopallon karheuden, juuri käteen sopivasti kuluneen ja liian sileytensä hävittäneen pinnan. Pelimatkat. Turnaukset. Yhdessä tekemisen, treenaamisen ja pelaamisen.
Piltit, dexalit ja eväsleivät. Urheiluteipin tuoksun. Polvareiden hajun. Oman sängyn, jonne sai kaatua raatona pelin päätteeksi.
Seuraavaksi elämäni täyttyi keikoista, sillä musiikki on aina näytellyt, määritellyt ja välillä kai määrännytkin maailmani menoa. Oli Lutakko, Torvi, Nosturi, Tavastia ja stadionit, festarit Suomessa ja ulkomailla. Poikaystävät tulivat ja menivät, vaikka yritin pitää kaikista kiinni.
En päässyt koskaan maajoukkueeseen, aluemestaruuskisoihin kylläkin ja voittamaan kolme nuorten SM-kultaa – penkiltä. En onnistunut rakkaudessa, sillä olin aina liian erilainen. Onneksi olivat päiväkirjat ja onneksi ne ovat kaikki edelleen tallessa.
Minusta tuntui vuosien ajan, etten ole tarpeeksi hyvä missään, etten täytä kenenkään odotuksia, etten ponnista tarpeeksi korkealle, etten jaksa puhumattakaan että osaisin – tai enää haluaisin. Sain lukiosta melko luokattomat paperit lukuun ottamatta äidinkieltä, historiaa ja liikuntaa, mutta vanhempani sanoivat aina, että riittää kun tekee parhaansa. Kyllä minä kai yritinkin.
Valkolakin saatuani vietin elämäni ihanimman vuoden levykaupan myyjänä. Yhtäkkiä nuoren naisen elämä oli taas mallillaan, kun sai työskennellä itselleen rakkaan aiheen – musiikin – parissa, kunnes yksi puhelu eräänä kirkkaana kesäpäivänä muutti kaiken. Pääsin opiskelemaan teollista muotoilua Kuopion muotoiluakatemiaan, enkä muista koskaan olleeni ylpeämpi itsestäni paitsi tämän blogin myötä.
Lähdin kouluun ja koulun kautta vaihtoon, jonka aikana syntyi sittemmin Suomen palkituin matkablogi, Kaukokaipuu.
Vuodet ovat vierineet, ihmiset ovat kulkeneet rinnallani kuka hetken ja kuka kauemmin. Vain pari on päättänyt kääntyä eri suuntaan. Ihmisten häviäminen ympäriltään tuntuu aina pahalta, vaikka onkin välttämätön osa elämää, halusi tai ei.
En minä ehdoin tahdoin halunnut. Joskus ei vaan voi valita.
Menestys tuo mukanaan lieveilmiöitä, joiden kohtaamista olen vältellyt kuin ruttoa. Olen nähnyt alan kehittyvän ja tekijöidensä kasvavan oikeaan ja kieroon. Kilpailusta en ole koskaan välittänyt, mutta siltäkään en ole onnistunut välttymään: miksi aina sinä, miksei joskus joku muu, miksi tuo, miksen minä. Olen aivan äärimmäisen väsynyt vastaamaan ihmisille, etten tiedä. Minä en tiedä. Minä en tee niitä valintoja. Minä teen vain kuten olen aina tehnytkin.
Minä elän, kirjoitan ja kuvaan, minkä jälkeen rakastan rakentaa niistä kokonaisuuksia Kaukokaipuuseen.
Minä en ole se, ketä sinun tulee syyttää siitä, mitä sinä tunnet.
Olen koko blogihistoriani aikana saanut kaksi niin sanottua negatiivista kommenttia, mutta sitäkin enemmän rapaa (onneksi vain) kouralliselta kollegoita, sillä eihän kotimaanmatkailu ole mitään oikeaa matkustamista; mikä matkabloggaaja sinäkin kuvittelet olevasi; sinäkö sen määrittelet, mitä matkabloggaaminen tarkoittaa; luuletko olevasi parempi kuin muut kun matkustat Suomessa.
En todellakaan, ja otan palautteen aina mielelläni vastaan.
Uskon edelleen, että vain matkailu auttaa ja opettaa meitä ymmärtämään muiden maiden kulttuureja ja ihmisten eroavuuksia, mutta matkailun pitää muuttua; sitä voi vähentää, kohdentaa tai vaan tehdä valintoja kulkuvälineiden suhteen.
Minä meinasin jo hetken taipua ja vaihtaa koko genreni retkiblogiksi, kun luulin sen olevan ainoa ja oikea ratkaisu ongelmaan, jonka aiheuttaja en koskaan halunnut olla, mutta joka tuotiin eteeni toisten toimesta. Perkele!
En ole ylpeä itsestäni lietsottuani matkailumaniaa viimeiset kymmenen vuotta. En halua ajatella, kuinka paljon olen elämäni aikana lentänyt vaikka tiedän, että monet lentävät minuakin enemmän. Surullista on sekin, että vaikka leikkaisin lentämistä roimasti, saastutan aina ja jatkossa, sillä matkailua en voi kokonaan koskaan lopettaa.
Maailma muuttuu vain, jos me muutumme. Keväällä 2014 perustamani #suomiretki-tempaus oli ensimmäinen askel siihen suuntaan, johon olen kulkenut viimeiset vuodet. Kyllästyin Helsinki-Vantaaseen. Kyllästyin ulkomaihin. Mietin jo hetken ihan tosissani lopettavani koko blogin, sillä en enää kokenut olevani hyvä matkabloggaaja; en ollut enää se, joka oli koko ajan lähdössä. Halusin olla kotona.
En kirjoittanut pitkään aikaan. Voin henkisesti pahoin. Elämässä painoivat ero, ystävän menetys oman menestyksen takia sekä se tosiseikka, ettei ensimmäistä kertaa elämässään tunnistanut omaa käytöstään. Olin hukannut itseni. Peilissä kasvojen kohdalla oli pelkkää mustaa. Halusin vain paeta, vajota maan alle, hävitä ja lopettaa kaiken kirjoittamisen – sen, mitä olen elämässäni eniten rakastanut. Olin kurkkuani myöten täynnä sitä, mitä kilpailu voi ihmisille ja itselle tehdä.
Vihasin kai oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni.
Mutta en minä ole tuo ihminen.
Lopettamisaikeiden lomassa mietin siirtymistä Retkipaikan kirjoittajaksi, kunnes kävin juttelemassa mahdollisesta artikkelituotannosta – joka on sittemmin johtanut useisiin juttuihin tuon upean lehden sivuilla – myös Latu&Polku-lehden päätoimittajan kanssa: kiitos Panun, tajusin, että Kaukokaipuu voi olla juuri sitä, mitä minä haluan.
Joskus on vain liian sokea näkemään sitä itse.
Joskus kannattaa vain myöntää pienuutensa, heikkoutensa, huonoutensa ja epäonnistuneensa.
The first step of change is to become aware of your own bullshit.
Miksi minä tai kukaan on hetkeäkään kuvitellut, ettei kotimaanmatkailu olisi oikeaa matkailua?
Sen vuoksi genreni ei tule koskaan vaihtumaan retkiblogiksi, vaan Kaukokaipuu pysyköön matkablogina niin kauan kuin askeleeni tämän alustan päälle kulkevat. Joten kauan eläköön kotimaanmatkailu, ystävyys ja ymmärrys omaa oppimista sekä parempia ja kestävämpiä valintoja kohtaan! Meillä matkabloggaajilla on käsissämme valtava vastuu, joka meidän tulee myös pystyä kantaa.
Aion vastaisuudessa katsoa peiliin useamminkin. Tee sinäkin niin.
Ja mitä siihen musiikkiin tulee, aion aloittaa kanteleen soiton.
Rakkaudella,
Marinella
Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta ❤️ Musta on ihanaa, kun blogisi keskittyy myös kotimaamatkailuun. Opiskelijana imen kaikki vinkit Suomen paikoista, koska sen pidemmälle ei ole varaa edes matkustaa! Hauska oli myös tietää, että olet opiskellut Kuopiossa! ? T. Kuopiolainen
Heippa! Meillä tulee isän äidin puolen suku Kuopiosta, ja oma mökki löytyy Suonenjoelta. Siellä sekä Kuopiossa tulee vietettyä aikaa joka kesä. <3 Ja kiitos vielä kommentistasi - minusta tänne sopivat sulavasti sekä ulkomaan että kotimaan luontomatkat, joten ilo kuulla, että kotimaan kohteista on ollut hyötyä. 🙂
Musta on ihan huippua, että teet just kotimaan matkoja. Minä opin ymmärtämään kotimaan matkailua vasta paluumuuton jälkeen. Muualla maailmassa (briteissä,japanissa jne) on kotimaan matkailu lähes oman maan matkailun suola, mut meille matkailua jostain syystä on kaikki vasta ruotsinlaivan bissejonon jälkeen. Musta just kotimaan matkailua pitää kasvattaa ja onkin huippua et sää sitä teet!
Kiitos, ihana kuulla! Kiinassa oli mahtavaa huomata, että jengi matkustaa siellä pääsääntöisesti kotimaassaan (mikä johtuu toki maan suuruudesta ja lyhyistä lomista, mutta silti!), samoin kuin muualla maailmassa. Kaiken maailmalle karkailun ohella täälläkin kannattaa pysyä ja tutkia omia kulmia ja niitä kauempiakin: mulla on ihan älytön määrä frendejä, jotka eivät ole käyneet Kuopiota korkeammalla. Se tuntuu ihan hullulta, sillä mitä kaikkea upeeta tuon puurajan takaa löytyykään!
Hieno teksti! Kotimaanmatkailuun keskittyvät matkablogit ovat juuri sitä, mitä Suomen blogiskene kaipaisi. Matkailun pitää muuttua. Itse lentelin vuosikaudet huolettomasti mantereelta toiselle. Ajattelin voivani kasvissyönnillä ja muilla valinnoilla kompensoida kaiken, mutta eihän se ihan niin mene. Ehkä suurin yksittäinen herätykseni oli, kun luin kymmeniä mantereiden välisiä lentoja vuositasolla tekevän matkabloggaajan “pelastetaan talvet”-tyyppisen tekopyhän hehkutuksen ja ärsyynnyin aivan järjettömästi. Sitten tajusin, että olen itse asiassa ihan yhtä paha hippokraatti itsekin. Nykyään pidän ylärajana yhtä mantereiden välistä lentoa vuodessa ja suosin lähiseutumatkailua. Ehkäpä jonain päivänä kaikki jäätiköt ja vuoret on käyty, ja jään pysyvästi lähiseuduille. Siihen asti pitää vain toivoa, että tuolla on jäljellä jäätiköitä, joilla liikkua.
Kiitos Sanni! Tuo sinun suosimasi matkailumalli on juuri sitä, mitä me kaipaisimme. Pelastetaan talvet -kamppis on herätellyt minuakin, sillä rakastan kaikkia vuodenaikoja. Komppaan sinua siis täysin, samoilla linjoilla mennään aatosten kanssa. Minun kohdallani tekemistä kuitenkin vielä on, mutta aion silti pystyä puolittamaan kaiken lentomatkailun tämän vuoden aikana, tai ainakin sellaisen haasteen olen itselleni asettanut. Katsotaan sitten joulukuussa, kuin hyvin (toivottavast) onnistuin.
En ole koskaan ymmärtänyt tuota “kotimaanmatkailu ei ole matkailua” -asennetta. Onneksi en ole siihen liian usein törmännyt, vaikka kotimaanmatkailu – ja ennen kaikkea lähimatkailu – onkin ollut iso osa blogia (ja omaa työtäkin) ihan alusta asti. Mulla meni tosi kauan ennen kuin ymmärsin oikeasti tutustua oman kotikaupungin piileviin helmiin. Niistä vain tiedetään, niistä ei kerrota juuri missään. Lähin seikkailu saattaa piillä muutaman metrin päässä kotiovelta, mutta metsää on tosiaan vaikea nähdä puilta. Mun mielestä sun blogi on parasta juurikin aitouden, rehellisyyden, tarinallisuuden ja monimuotoisuutensa ansiosta. Vähät siitä, mitä muut miettii. Näissä puuhissa on parasta olla hyvällä tavalla itsekäs! 🙂 Keep up the best bullshit ever! <3
Kiitos Saana, oot ihan mahtava! Sä oot mun mielestä aivan mieletön esimerkki siitä, miten kotimaanmatkailun ja maailmalla reissaamisen voi hoitaa hienosti ja fiksusti, fanitan sua ihan täysiä. <3 Joten pidetään hyvää bullshittia yllä. Kiitos kun oot mun ystävä.
Upeaa ja rehellistä pohdintaa (taas), Nella! Ja miten kauniisti puettu sanoiksi.
Kuka muka voisi määritellä, mikä on tarpeeksi kaukana ollakseen matka? Pahh…
Elämysten arvoa ei mitata kilometrietäisyytenä. Elämykset eivät välttämättä ole kaukana, sillä lyhytkin matka voi mullistaa ihmisen elämän ja ajatusmaailman. Jokainen ihminen määrittelee itse, minkä kokee matkana, elämyksenä ja itselleen merkityksellisenä – eikä tämä välttämättä edellytä matkustamista kauas.
Sitä paitsi meillä on varmaankin kaikilla peiliin katsomisen aihetta siinä, ettei aina tarvitsisi kurottaa kauas (lue: ulkomaille) kun haetaan uutta nähtävää ja koettavaa. Sinäkin olet #suomiretki -teeman alla todistanut tämän kerta toisensa jälkeen.
Aion jatkossakin pysyä mukana matkoillasi Nella – suuntautuivatpa sitten lähelle tai kauas!
Kiitos kommentistasi, Alex. Arvostan palautettasi ja ajatuksia todella paljon. Tuo kilometrietäisyys-ajatus on hieno, mikä on hämmentänyt minua ennenkin. Kuka voisi määrätä matkan mitan?
Matkoillablogi on aina lukeutunut suosikkeihini, joten täältä saman moiset terveiset sinne. Kiitos, kun kirjoitat!
Mäkään en ole koskaan ymmärtänyt tota “Suomessa matkailu ei ole matkailua”-asennetta tai sitä, miksi ylipäätään olisi pakko pusertaa bloginsa yhden tietyn kapean alan alle. Onneksi olit oma lehmänhermoinen itsesi, etkä lopettanut! <3
Kiitos Amanda. <3
Ajatuksia herättelevä postaus! Itse olen avannut silmäni lähimatkailulle vasta Italiassa asuessani. Nyt on takana jo yli 4 vuotta eivätkä lähimatkailukohteet ole vielä loppuneet. Läheltä löytyy niin paljon tutkittavaa, että kovin kauaksi ei tarvitse lähteä.
Jos palaisin Suomeen, osaisin varmasti arvostaa kotimaanmatkailua ihan erilailla. Vasta nyt hahmotan kuinka huonosti lopulta tunnen synnyinseutuani Suomessa. Haluaisin jo päästä tutkimaan kaikkia ihania Suomen kaupunkeja!! Metsiä unohtamatta! 😉
Kiitos Katariina! Ihanaa, että olet myös löytänyt lähimatkailun viehätyksen. Lähimatkailussa ehkä parasta on se, että voi reissata ja seikkailla useammin, kun matkanteko itsessään ei vie niin hirvittävästi aikaa ja energiaa niistä euroista puhumattakaan.
Mieltä lämmittävät myös nuo kaksi viimeistä lausettasi. Tulin niistä valtavan iloiseksi. 🙂
Näin sen pitää mennä. Jatka valitsemallasi tiellä, se on just oikea tie!
Kiitos Marja. <3
Tuttuja sanoja ja tunteita. Oma matkailuni on alkanut nimenomaan kotimaanmatkailulla, eikä se ikinä lopu. Hetken aikaa haaveilin olevani sellainen, joka lähtee koko ajan, mutta eihän minusta siihen ole. Siitä todistaa jo blogissakin julkaisua odottava ” Kotiinpaluu”-niminen juttu. Ja niin, en missään nimessä halua blogillani tai muillakaan teksteillä kannustaa muitakin matkustamaan, vaan ennen kaikkea ymmärtämään. Kiitos Nella, on ihana tuntea ymmärrystä, vaikkakin näin blogin kautta.
Heippa Tuuli, ja kiitos paljon 🙂 Niin, onhan se välillä aika työlästä, mutta palkitsee loppujen lopuksi. Ei kukaan halua olla yksin 🙂 Ja varsinkin jos on sosiaalinen ihminen, ei sitä vaan kertakaikkiaan halua olla yksin. Minua on itseasiassa auttanut, että minulla on blogi jaInstagram. Otin suoraan muutamaan seuraajaani yhteyttä ja pyysin kahville. Olen myös pari kertaaa eksynyt keskusteluun kahvilassa tutustunut ihmisiin sitä kautta. Pitää vain käydä paikoissa, että tutustuisi ihmisiin. Moni asia on omasta asenteesta kiinni, mutta pitää olla tuuriakin mukana, että löytää omanlaisia ihmisiä. Vaikka kaikenlaiset ihmiset ovat rikkaus ja minulla on paljon hyvin erilaisia ystäviä, ei sitä silti vain kaikkien kanssa löydy samanlaista sidettä. Eli tuuria pitää myös olla. Ei kuulosta creepyltä 😀 Hah! Noh, nyt me olemme täällä mutta Zürich olisi aivan varmasti seuraava vaihtoehto. Minulla on vahvat vetot aika moneen maahan, mutta Sveitsiin on vain vihreää valoa. Nyt tosin ollaan täällä ja hyvin onnellisesti 🙂
Minusta matkailu on ennen kaikkea mielentila – irrottautuminen arjesta. Matkailua voi olla ihan omassa kotikaupungissakin. Kirjoitinkin asiasta yhdessä blogikirjoituksessa http://www.rantapallo.fi/traveldreamer17/2018/02/01/aina-ei-tarvitse-matkustaa-kauas/ . On jotenkin sääli, että matkailublogeista ja instatileistä jossain määrin on myös tullut kilpailuja siitä, että kuka matkustaa useimmin ja kauimmas. Tykkään lukea matkablogeja ja kirjoitan omaanikin, koska matkustaminen on minulle henkireikä. Toivon, että osaisimme olla suorittamatta kaiken muun lisäksi myös matkustamista, vaan matkustaminen voisi olla rentoutumista ja akkujen lataamista, oli se sitten kotikonnuilla tai kauempana.
Mä en jotenkin osaa kuvitella, miltä vaahtisten ja kahvin yhdistelmä maistuu ? Mut pitää ehkä kokeilla! Hienon näköistä se varmasti ainakin on. Ja bujoilujuttuja odotellessa, musta on ihana katsella miltä muiden bujot näyttää ^_^ Ihanaa alkanutta viikkoa!
Olipas ihana postaus! Ja mua ainakin kiinnostavat nimenomaan myös kotimaan matkailu. Lapsuudessa reissattiin paljon Suomessa ja nyt se on alkanut kiinnostaa taas hurjasti. Onhan meillä mielettömän hieno maa, missä on paljon nähtävää.
Kaukokaipuu voi todellakin olla sitä, mitä sä haluat!
Ihanaa eloa!
Jenny
[…] kollega* meinaa lähteä vähentämään lentojaan vuonna 2018? Haastoin itseni lentämään tänä vuonna puolet vähemmän. Kiitos Marjaana ja Arna, jotka huusitte […]