Minä käytin aikani elämiseen

Eräs ystäväni tuumasi kerran, että on aivan turha pyydellä anteeksi hiljaiseloaan, sillä silloin on mitä todennäköisimmin käyttänyt aikansa elämiseen. Ja eläähän sitä täytyy, jotta syntyy tarinoita kerrottaviksi myös teidän iloksenne.

Huomioin toki myös isältäni rivien välistä luetun nootin, ettei blogi ole päivittynyt. Touché!

Tämän lauantain syysretki kulki kallioiden ja Haukkalammen poikki, kuusipuiden reunustamien polkujen ja pitkospuiden yli, missä ajan kaatamat hongat ja niiden harmaat rungot ojentelevat katkenneet oksansa keltaisen eri sävyissä leimuavan metsän yli ja tuovat tunnelmalle jotain outoa kaihoa hetkistä, jota en ole koskaan kokenutkaan.

Siispä terveisiä Espoon, Kirkkonummen ja Vihdin alueella sijaitsevasta Nuuksion kansallispuistosta, jossa ruska on ottanut vallan lehtipuista. Tummien ahventen kodit seisoivat lähes paikallaan, mutta ylhäällä kalliolla puraisi tuuli. Ilma oli ihan liian kylmä, vaikka varustus oli oikea. En vain ole tottunut ajatukseen, että lempivuodenaikani on ohitse. Ja että lokakuu on menossa. Marraskuu ihan tuossa nurkalla.

Hanskat pitäisi käydä ostamassa, pikkusisko lupasi kutoa jouluksi villasukat. Puhuimme jälkimmäisistä pitkän tovin yhdessä retkikaverini Evan kanssa. Hänellä on omat parinsa matkustamiseen, vaeltamiseen, kotioloihin ja varmasti myös nukkumiseen sekä moneen muuhun tilanteeseen. Minä sen sijaan olen kulkenut mummilta saadut puhki ja kääriytynyt kiinni kylkeen punaiset lainasukat jalassa.

Moni teistä varmasti tietää, että olen jo kahden vuoden ajan tehnyt yhteistyötä Suunnon kanssa. Tämänkin reitin tallensin lohenpunaiseen rannekellooni, jota en riisu paitsi saunaan. Ja vaikka pidän muistiinpanoista, myönnän, että reitin tallentamisen helppous vie voiton kynästä ja paperista: voin aina jälkeenpäin katsoa, mistä kadunkulmasta käännyin mihinkin ja missä kohtaa oli vaikka se Ljubljanan paras kahvipullapaikka, jonka haluan vinkata teillekin.

Mieltä ja kehoa lämmitti myös tyttöjen saunailta, joka tuli mustakantiseen Moleskineen jäädäkseen. Maisemana näyttäytyy öinen Helsinki, katonrajassa kun saunotaan. Kylmät oluet pääsevät aveciksi, pojat eivät. Ja myönnettäkööt – naisia olen elämääni jo pitkän tovin kaivannutkin, sillä ystäväpiiri koostuu lähes pelkästään miehistä (niitä muutamaa ihanaa kaunokaista lukuunottamatta).

Tiedättehän, sellaista herskyvää ja iloista naurua, toisten kuulumisten kyselyä, ystävyyttä. Vastavuoroisuutta. Olkapäitä, kun niitä tarvitsee.

Tyttöjä ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Yhteisiä metsäretkiä. Illanistujaisia. Oluthetkiä ja -vinkkejä Facebookin välityksellä. Kyllä te tiedätte.

Tämä syksy on ollut mainio.