Miten minä sen kerron

Miten minä sen kerron

Olin oppinut tuntemaan reissukaverini huolettomana pilkesilmänä, iloisena, yleensä vähän liian aikaisin heräävänä koska matkoilla aina jännittää, ja siltikin aivan erinomaisen hyvänä nukkumaan makeat unet vieraassa maassa ja uudessa sängyssä.

Oppinut tuntemaan nälkäisena kiukkuiseksi, ensimmäisen paikallisen oluen jälkeen vallattoman puheliaaksi, illalla kovana hurvittelemaan. Ja nyt kun katsoin tyhjän kaupan ikkunasta tuota reissukaverini kuvajaista, josta minua tuijotti varjoni lisäksi pelästynyt kissa, oli hetki tragikoomisin sitten naismuistiin. Ei enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. En tehnyt kumpaakaan.

Siinä se reissukaveri tuijotti takaisin, ei pilkettä silmäkulmassa, alakuloisena, väsyneenä ja valvoneena. Ei edes nälkäisenä ja se jos mikä on vakava juttu. Meidän sukuun kun on syntynyt vain pohjattomia ruukkuja.

Jo vain on tässä elämässä ollut niin hienoja reissuja, että melankolia sai viimein luvan tulla mukaan ja sopihan se ihan kauniisti näihin Makedonian Skopjen rappioromanttisiin rakennuksiin, kovasti naukuviin kissoihin ja ihmisiin, jotka kaikki hymyilivät. Koko ajan. Vilkuttivat kameralle.

– Kerro minulle tarina.
– Minkälainen tarina?
– Tarina, joka päättyy onnellisesti.
– Maailmassa ei ole sellaista asiaa.
– Onnellista loppua?
– Loppua.

– Kerro minulle tarina.
– Mikä tarina?
– Se, joka alkaa uudelleen.
– Se on elämän tarina.
– Mutta onko se minun elämäni tarina?
– Vain jos sinä sen kerrot.

– Kerro minulle tarina.
– Mikä tarina?
– Tarina siitä mitä tapahtuu seuraavaksi.
– Se riippuu.
– Mistä?
– Siitä miten minä sen kerron.

Kaikkea ei tarvitse tietää. Kaikkea ei ole olemassa. Tarinat itse kertovat tarkoituksensa.