Taa korpien päivä painuu

Vesi kultana kimmeltää.

Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, 
mut kultaisempina kaislat
ja salmet ja salmien päät
Ah, rinta rauhaton, jospa
levon täältä se löytää vois’ 
ja muistoistaan jos pääsis
eik’ ollut toivoja ois!
Tuon auringon kullan kenpä
vois kätkeä sydämeen
ja itselleen olla outo
kuin kaislat ja välke veen!

Eino Leino taisi.

Viljalti olen blogin puolelle kirjoittanut, kuitenkin loppujen lopuksi vain vähän itsestäni.

Henkilökuvien julkaisussakin olen vasta uusiin tapoihin totutteleva ronkeli.

Leinon runot sen sijaan ovat tuttuja jo parinkymmenen vuoden takaa, ja viimeistään nyt tiedätte niiden olevan minulle rakkaita.

Boheemiluonne, poroporvarien halveksuma, suomenkielisen Suomen merkittävin lyyrikko. Eino Leinon tiedetään viettäneen paljon aikaa Koskeloveden rannalla.

Samalla rannalla, vastarannalla, sijaitsee myös 50 vuotta suvussa kulkenut kesämökkimme, vanhasta taksikiskasta remontoitu valoisten iltojen tyyssija. Oma juurakko.

Ja siellä Koskeloveden havuisella rannalla, pienessä mökissä eräänä heinäkuisena iltana vuonna 1915 syntyi Kalamajalla-runo.

Jos katsoo tarkkaan, sinne voi tähystää myös laiturimme nokasta. Ja edelleen näihin isäni tallentamiin maisemiin laskee aurinko huilaamaan jokaisen päivän päätteeksi – aivan, kuten Leinollekin aikanaan.