Taa korpien päivä painuu

Vesi kultana kimmeltää

Lienette pistäneet merkille Suomiretki-postausten yhteydessä julkaistut Eino Leinon runot. Viljalti olen blogin puolelle kolmen vuoden aikana kirjoittanut, kuitenkin loppujen lopuksi vain vähän itsestäni. Henkilökuvien julkaisussakin olen vasta uusiin tapoihin totutteleva ronkeli. Leinon runot sen sijaan ovat tuttuja jo parinkymmenen vuoden takaa ja viimeistään nyt tiedätte niiden olevan minulle rakkaita ja muistorikkaita: hääkutsuunikin valitsin ehkä kauneimman koskaan kuulemani tokaisun ”Syli toisensa tapasi.”

Boheemiluonne, poroporvarien halveksuma, suomenkielisen Suomen merkittävin lyyrikko; Eino Leinon tiedetään viettäneen paljon aikaa Koskeloveden rannalla. Samalla rannalla, vastarannalla, sijaitsee myös 50 vuotta suvussa kulkenut kesämökkimme, vanhasta taksikiskasta remontoitu valoisten iltojen tyyssija. Oma juurakko. Ja siellä Koskeloveden havuisella rannalla, pienessä mökissä eräänä heinäkuisena iltana vuonna 1915 syntyi Kalamajalla-runo.

Jos katsoo tarkkaan, sinne voi tähystää myös laiturimme nokasta. Ja edelleen näihin isäni tallentamiin maisemiin laskee aurinko huilaamaan jokaisen päivän päätteeksi – aivan, kuten silloin Leinollekin aikanaan.

Taa korpien päivä painuu, / vesi kultana kimmeltää, / mut kultaisempina kaislat / ja salmet ja salmien päät

Ah, rinta rauhaton, jospa / levon täältä se löytää vois’ / ja muistoistaan jos pääsis / eik’ ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kenpä / vois kätkeä sydämeen / ja itselleen olla outo / kuin kaislat ja välke veen!