Päivä jatkuu kuukauden

“Kannattaa muistaa, missä ne juuret ovat”, tuumasi isäni ääneen, kun muutin pois kotoa. Teki mieli todeta, että kuka muu siihen paremmin pystyisikään kuin raputyttö, ja että ne juuret ei oo täällä vaan meissä.

Tässä niin kutsutussa unelmien poikamiestyttöboksissa (kiitos luonnehdinnasta, Sampo) on tuossa tarpeettoman ison sängyn vieressä renkaistaan kurainen alamäkipyörä, lattialla läjä perholehtiä (luit pornolehtiä, mä tiedän), seinää vasten nojaamassa perhovapa ja kitara. Istumalevyisellä ikkunalaudalla pino suomalaista 50-luvun novellikirjallisuutta, Sennheisereissa elämää ihmettelevä Hanhiniemi. Vain kahvinkeitin puuttuu.

Kapsäkkiin on pakattu vähän jotain, sillä mökkivermeet ovat jo vuosia pitäneet paikkaansa Suonenjoella.

Pohjois-Savo saa pian tyttönsä hetkeksi kotiin, kun bussi ja juna vievät huomenna vihreisiin ja vehreisiin havumettiin, jossa mäntypuiden tuoksu on niin tumma että huumaa. Meinaan jo nyt kuulla, miten käpyn napsahtaa lenkkarin alla, kun maasto on mitä mainioin polkujuoksuun.

Ja siellä se haukivanhus edelleen huilaa Koskeloveen kuunsillassa, niin se on tehnyt vuosi vuoden perään.

Kaikkia muita kehtaa narrata paitsi sitä.





Ensimmäinen ajatus #suomiretki-tempauksesta ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin näissä maisemissa. Ja tuon tägin alla te olette jakaneet Instagramiin jo yli 10 000 toinen toistaan hienompaa kuvaa meidän kotimaasta.

Se tuntuu aivan käsittämättömältä.





Kun joku aika sitten julkaisin kirjoitukseni Seitsemän vuoden mittainen matka, yksi ystävistäni alkoi itkemään, toinen soitti kysyäkseen miten menee, kolmas totesi että rivien välissä oli asiaa vielä enemmän.

Saattoi siinä piillä paljon muutakin, mutta nyt onneksi hymyilyttää. Tämä hetki tässä näin, kesä vaikka ulkona sataa, pian alkava kiireettömyys. Täysi tietämättömyys siitä, mitä edes tulen lomalla tekemään, mutta kerrankin on lupa lähteä liikenteeseen takki auki.