Seitsemän vuoden mittainen matka

Millainen oli seitsemän vuoden matka, joka tuli täyteen tänään?

Pitkä, ikimuistoinen, yllätyksellinen, kantapäänkin kautta kuljettu, täynnä muistoja ja tarinoita. Tasan seitsemän vuotta sitten perustin tämän blogin ja muutin Italiaan. Maahan, joka on lämmin, äkkipikainen ja kova rakastamaan.

Millainen oli seitsemän vuoden mittainen matka? Kova ottamaan ja antamaan, sillä kotiin palasin uusin silmin, rinta suomalaista sisua rottingilla, puhtaana. Silloin Suomen kesä tuntui ja tuoksui väkevämmin kuin koskaan, enkä saanut tarpeekseni havupuiden hajusta, sammaleesta varpaiden alla. Tyynestä järvivedestä, jonka horisontti on kirkas toisin kuin Italiassa, jossa pehmeä utu tapaa verhota kaiken itseensä. Ehkä se utukin minut tuuditti täysin uusiin aatoksiin, minkä ansiosta kotiinpaluu tuntui kummalliselta – kaikki oli kotona niin selkeää ja kirkasta. Tarkoitus toisensa perään loksahti lovilleen.

Minä olen Italialle paljon velkaa.

Matkustin paljon maaseudulla niin Umbrian kuin Toscanan vehreillä kukkuloilla, joiden muodot nousivat ja laskivat, piirtyivät kauniisti ja kaarevasti sinisyyttä vasten: ei näkynyt kovia muotoja vaan avaria tasankoja ja kumpuja. Oli kumpu toisen perään, kumpurykelmiä, suuria ja pieniä kumpuja. Oli vihreitä ja vehantia kumpuja, punaisten papaverojen täplittämiä kumpuja, kullankeltaisiakin kumpuja.

Jo vain on Italia melkoinen kummutar ja sen vuoksi varmasti naispuoleinen, vaikka pohjoisessa matkaajaa tervehtivät kumpujakin korkeammat ja komeammat vuoret. Niitä olen päässyt tapaamaan jo kolmesti.

Katsokaas, minä opiskelin Faenzassa teollista muotoilua, ja vieras maa jos mikä on oiva tapa tarkastella mansikkamaataan hieman kauempaa. Silmäni aukesivat, ja kun minua teolliseksi muotoilijaksi valmistuttuani haastateltiin erääseenkin julkaisuun, tokaisin: “Kodissamme on aina arvostettu ja pidetty esillä suomalaista muotoilua. Suosikkejani ovat isäni kastemaljana toiminut Timo Sarpanevan Hiiden helmi sekä Kaj Franckin lasimuna, lempinimeltään Sammakkolampi. Suomalaisen muotoilun funktionaalisuus ja rehellisyys ovat aina olleet lähellä omia periaatteitani ja mieltymyksiäni. Arvostan käsillä tekemistä ja se saa myös näkyä tuotteessa. En ole koskaan ymmärtänyt kertakäyttökulttuurin tai massatuotannon päälle.”

Ja kun minulta kysyttiin, millainen olen vuonna 2040, vastasin: “Olen 55-vuotias, samalla draivilla unelmiani ja projektejani toteuttava visuaalinen ilotulittaja, ja taatusti elämäni parhaassa vaiheessa, kuten olen nytkin.”

Elämänkatsomus on siis pysynyt samana, tuuli lempeänä, mieli avoinna. Kädenjälki saa ja pitää näkyä – etenkin täällä matkablogin puolella. Olen edelleen elämäni parhaassa vaiheessa.

Näihin seitsemään vuoteen on mahtunut aivan mahdottoman hienoja kokemuksia, blogimatkoja, yhteistyöprojekteja sekä paljon ystävyyttä – siitä kiitos teille kanssabloggaajille ja lukijoille, joita pääsen tapaamaan tasaiseen tahtiin eri tilaisuuksissa. Te teette tästä entistäkin parempaa, ja ilman teitä ei olisi Kaukokaipuutakaan siinä muodossaan kuin se nyt on: innokkaana, onnellisena, vakiintuneena. Olen löytänyt oman polkuni kulkea, ja se polku on hyvä vaikkakin mutkainen, välillä täydessä rämeessä ja välillä niin avara ettei silmänkantamaton riitä. Se tästä kirjoittamisesta ja kuvaamisesta niin hienoa tekeekin.

Kiitos, että olette pysyneet mukana matkassa.

PS. Kiitos sinulle äsken junassa viereen istunut tyttö, joka kerroit pitäväsi Kaukokaipuusta. Se ja hymysi kruunasivat tämän syntymäpäivän.