"Onko siellä Monni?"

”Onko siellä Monni”

Kun aamun holtiton räkäkuplaitku on saatu hetkeksi taltutettua, saan kerrotua seuraavan, joka meni jotenkin näin:

Puhelin soi.

– Marinella.
– Hyvää huomenta, onko siellä Himari Marinella, tai pikemminkin, (vahva paino kahdella n-kirjaimella) Monni?
– Kyllä vain.
– Kuulehan, Monni (taas vahva painotus kahdella n-kirjaimella). Täällä soittaa XX Ruokolahdelta. Minulla on sinun kirjasi, ihan on kunnon eräkirja! Se tilattiin minulle lahjaksi ja se on hieno! Aikamme Aho mutta nainen.
– Minä..
– Annas, kun jatkan! Tuntemattoman polku, on hieno! Tuli ihan tippa linssiin.
– Kiitos.
– Nukuitko oikeasti korsussa?
– Nukuin minä.
– Hienoa! No niin, kaikkea hyvää, Monni, voi hyvin.
– Minä..

Puhelu loppuu.

Mitä olisit itse sanonut.

Ryven räkäkuplissa ja onnellisuuttani varmasti koko loppuvuoden.

Eikä sillä ole väliä, koskettaako kirja kaikkia samoin. Vain sillä on väliä, että se löytää oikeat lukijat.

“Entä miten metsät voisivat enää koskaan luottaa meihin, kun ne tietävät, miten kansakuntien teollistuminen on tehnyt meistä ahneita; kun ne tietävät, miten olemme kaataneet vanhoja luonnonvaraisia metsiä ja istuttaneet niiden tilalle puupeltoja? Miten ne voisivat ikinä antaa anteeksi meille, jotka olemme kaataneet, hakanneet, polttaneet, ottaneet omaksemme, muokanneet, myrkyttäneet ja lopulta nujertaneet ne?

Metsän pitäisi olla muutakin kuin ihmisten aiheuttamia ongelmia imevä alati pienenevä huolinielu. Metsien pitäisi saada elää tasavertaisina meidän kanssamme, mutta ne eivät saa – eivät vaikka olivat täällä ennen meitä ja tulevat aina lopulta olemaan, sillä me häviämme, ennen kuin ehdimme kaataa ne kaikki. Onneksi.”

Ote Erältä, eräistä -kirjasta, sivulta 142.