Valasvahdissa

Palataan Pohjois-Norjan Tromsøon – paikkaan, joka jo ensi kerralla tuntui kumman kodikkaalta.

Olen aina ollut aamuihminen, vaikka oppinut nauttimaan siitä täysin rinnoin vasta vanhemmalla iällä.

Menen mieluiten aikaisin nukkumaan, ja herään ilman kellonsoittoa, paitsi kun ollaan Jacquelynella ja Lauri laittaa aamupalaa. Kahvipannu kolahtaa, jääkaapin ovi aukeaa. Leivät odottavat pöydässä.

Tuulee liikaa, jotta voitaisiin lähteä valassafarille.

Olen täällä talkoolaisena jo toista kertaa. Harjoittelen siis vielä, ja toivon, että marraskuun matkallani osaan tehdä jo monta asiaa paremmin.

Mutta marraskuuhun on vielä aikaa, ja tänään hyppäämme auton kyytiin ja ajamme valaiden perässä pitkin rannikkoa. Lauri on varma, että löydämme ne, ja minua jännittää niin että lainassa olevaa Olympusta puristavat sormenpäät hikoavat.

Ajamme pitkin rannikkoa, ja pysähdymme aina välillä tähystämään nisäkkäitä. Lintuja kyllä näkyy ja pari karikkoa, jotka nokittavat noviisin. “Vielä minä ne näen”, todistelen itselleni, “näen kun en viime kerralla nähnyt!”

Ja sitten aivan yhtäkkiä – siinä ne ovat!

Ne nousevat vedestä, sitten sukeltavat taas, ja nousevat pian takaisin pintaan. Pärskäyttävät. Sitten seuraa pidempi sukellus, jonka aikana vain pidätän hengitystäni ja sormea recillä. Pelkään missaavani kaiken.

En nimittäin ensijännityksessäni saanut yhtään kuvaa, sillä halusin vain videoida kaiken.

Siksi te näette mitä minä näin vasta kun saan lyhytelokuvani Laurista valmiiksi.





Lupaan, ettei siihen mene liian kauaa.