Bosnia ja Hertsegovina - Kamalan kaunis Lukomir

Terveisiä Bosnia ja Hertsegovinasta – maasta, joka on kuin varkain alkanut tuntumaan kumman kodikkaalta.

Se johtuu ihmisistä. Kun minut viime elokuussa kutsuttiin läpi kymmenen maan kulkevan Via Dinarica -vaellusreitin avajaisiin, en osannut kuvitellakaan, mihin kaikki vielä johtaisi: Tutustuin Timiin, jenkkisotilaana Sarajevoon muuttaneeseen nykyiseen matkailualan ammattilaiseen. Sitten ystävystyin Suomesta lähtöisin olevan Nepun kanssa, minkä vuoksi koin olevani aivan äärimmäisen onnekas, kun sain yöpyä jo toistamiseen upeassa Vukov Konakissa, yhdessä maailman kauneimmista majapaikoista.

Tällä kertaa tieni kohtasivat Mandala Travelsin, Aventuran sekä Curacaolla syntyneen ja sieltä Hollannin kautta Bosniaan juurtuneen Thierryn kanssa, joka Green Visions -yrityksen co-founderina ja oppaana tutustutti meidät Sutjeskan kansallispuistoon sekä Umoljanin erämaahan – aivan upeaan luontoaarteeseen, jolta pitäisi jo löytyä kansallispuiston leima, vaan aloite valitettavasti lojuu edelleen jossain bosnialaisten setien pöydällä. Vaikka Green Visions yhdessä Via Dinarica -hankkeen kanssa on onnistunut projektissaan ja kunnostanut parissa vuodessa yhteensä 90 vuoristomajaa (joista osa sijaitsee ihan kaupunkien laitamilla kauniiden järvien rannoilla) ympäri maata, eivät kaikki tahot valitettavasti toimi yhtä jouheasti.

Reissusuunnitelmat eskaloituivat kuitenkin tapansa mukaan nopeasti. Löysin itseni tilanteesta, jossa olen sopimassa ensi keväälle vaellusmatkaa Kroatian Via Dinarica -osuudelle sekä perhokalastureissua Bosniaan, tarkoituksenani kirjoittaa molemmista kuten tästäkin: siitä mitä koin ja näin, ja siitä miten upea matkakohte BiH oikeasti on.

Katsokaa nyt tätä luontoa.

Mutta löytyypä tälle Bosniaan paluulle näin bloginkin puolelta hyvä syy: viime vuoden vaellusreissusta kirjoittamani artikkeli julkaistaan Latu & Polku -lehden syyskuun numerossa, minkä vuoksi halusin tarjota teille nämä tarinat tuoreeltaan. Jatketaan Islannin parissa siis ihan pian.

Seikkailu alkakoon!

Matka Lukomirin vuoristokylään kestää reilun tunnin. Valkoinen jeeppimme kurvailee syksyn sävyihin sonnustautuneiden vuorten välissä. Pitkähäntäiset lampaat jäytävät ruohoa, yksi lotkauttaa korvaansa kun kaarramme ohi. Säätiedotteesta huolimatta sade ei sattunut matkaamme vaan saavumme auringon saattelemina omituiseen pikkukylään, jonka hökkelit olisivat kuin kauhuelokuvasta tai painajaisesta elleivät näyttäisi niin söpöiltä.

Rakastun paikkaan ensisilmäyksellä.

Lukomir sijaitsee 1 476 metrissä aivan Hertsegovinan rajalla. Kylässä asuu 17 perhettä ja laskelmieni mukaan ainakin kymmenen kanaa ja kolme kukkoa, jotka tepastelevat ja kuopsuttavat multaa madon tai muun makupalan toivossa.

Thierry kertoo kyläläisten saapuvan tänne aikaisin keväällä ja lähtevän ensilumen laskeuduttua lokakuun tietämillä. Talvisin täällä ei selviä, sillä lumi hautaa pienet mökit ja tukkii tiet, joita ei kukaan pääse tänne vuoristoon auraamaan.

Kylän reunalta aukeaa mielipuolisen kaunis maisema alas kanjoniin, jonka kirkkaissa ja kylmissä vesissä meidän on tarkoitus laskea koskea huomenna maanantaina. Pian sankka pilvi kapuaa pitkin rinnettä ja koettaa peittää pienen kylän siinä onnistumatta.

Kukko kiekaisee jossain lähellä.

Kiertelen, ihmettelen ja dokumentoin kaikkea näkemääni. Luulen, etten ole koskaan vieraillut missään, jossa aika tuntuisi näin pysähtyneeltä.

Vatsa kurnahtaa, mutta onneksi on lounasaika. Astelemme sisään kylän ainoaan majapaikkaan, jossa saan eteeni uunilämpimän juustotäytteisen sirnican sekä juotavaa jugurttia, joka on kuin kokkareista piimää mutta kirpeämpää – juuri minun makuuni! Syön hyvällä ruokahalulla ja santsaan. Paikan omistaja kertoo eilisistä vieraista, jotka olivat majoittuneet täällä vaelluspäivän päätteeksi. Rupattelun lomassa katseeni kiinnittyy kattoparrujen yli nakattuihin villasukkiin. Riemastun, kuten käsitöistä aina, ja jätän syömisen hetkeksi kesken. Käyn kokeilemassa käsittelemättömästä villasta neulottujen asusteiden karheaa pintaa vain tunteakseni, kuinka veri alkaa kohisemaan korvissa siitä poskille nousevasta tutusta punasta puhumattakaan.

Kuinkas sitten kävikään? Kyllähän te minut tunnette. Ostan villasukat ja lapaset 45 markalla, ja saan kiitokseksi kauniin hymyn jälkiruoaksi tarjoiltavan bosnialaisen kahvin kera.

Kylmä talvi saa tulla.