Kantonin Kiina ja sen keittiöt

Kantonin Kiina ja sen keittiöt

Lähes koko kesän ja syksyn kestäneen kotimaan-ilottelun ohella on ihan suotavaa palata välillä esimerkiksi Kantonin Kiinaan. Samalla voisi ottaa tavakseen kirjoittaa aina välillä myös maailman keittiöistä, jotka monesti ohjaavat reissuvalintojani luontonähtävyyksien ohella.

Kantonin Kiina. Teistä pisimpään mukana pysyneet varmasti muistavat, kuinka nimenomaan syöminen ja ruokafiilistelyt olivat vahvasti Kaukokaipuuta kuljettaneita teemoja blogin alkutaipaleella. Sen vuoksi halusin kokea myös Kantonin Kiinan ja sen herkulliset annokset!

Uppoudutaan siis toviksi maailmankuuluihin kantonilaisiin patoihin, joilla tarkoitetaan alueellisesti Kiinan eteläisellä rannikolla sijaitsevaa Guangdongin provinssia, jonka kapiteeli Guangzhou (Kanton) on esimmäisiä 1600-luvulla länsimaisten kanssa kaupankäynnin aloittaneita kaupunkeja. Tästä johtuen kantonilaisessa keittiössä käytetään paljon myös ulkomailta tuotuja raaka-aineita, mitä tapahtuu muualla Kiinassa harvemmin.

Sanonnan mukaan Guangdongin maakunnassa syödään kaikki nelijalkaiset paitsi pöytä ja tuoli.

Akuuttia kinkkiruoan puutetta on lähiviikkojen ajan hoitanut Helsingin ensimmäinen lohikäärmekeittiö, joka sijaitsee naapurissani Aleksis Kiven kadulla. En ole varma, miten aion selviytyä tulevista muutoksista, kun kuun vaihteessa siirrän omaisuuteni keskustan kaduille Pekingin jäädessä tänne. Kyseisen ruokapaikan dry-fried chili chicken nimittäin on lähinnä niitä kuolattavia makuja, joita sain taannoisella Kantonin matkallani nauttia.

 

 

Olen matkustanut paljon.

Olen syönyt yhtä paljon; erilaisia annoksia eri tasoisissa ravintoloissa; pyörillä liikkuvista ruokakärryistä, tienviereen rakennetuista varrasgrilleistä ja rantahiekalle kyhätyistä nuotioista. Mutaisen Mijniskure-joen makrillia askeettisen kivimajan puuhellalla paistettuna.

Lehmänaivomunakasta, koska minun oli nälkä eikä talossa juuri mitään muuta tarjottavaa.

 

 

Historiassani ahmin Pohjois-Italiassa sijaitsevan Emilia-Romagnan alueelle tyypillisiä piadinoja, pidin thaikkumättöjä pitkään maailman parhaina, kyllästyin Briteissä fish & shipseihin, ihastuin Norjassa ostereihin, rakastuin singaporelaiseen chili crabiin, ja löysin georgialaisen ruoan; hatsapurit, khinkalit ja sen jumalaisen valkosipuli-pekaanipähkinä-kurkku-tomaatti-korianteri-salaatin.

Entä Kantonin Kiinassa?

Mistä aloittaisin, kun kaikki oli aivan käsittämättömän hyvää.

 

 

Tuleville yksinmatkailijoille tiedoksi: Järjestäen kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Mutta minä söin niiden ylimääräisten matkakilojenkin uhalla lähes kaiken, sillä en seuranpuutteesta huolimatta voinut tyytyä vain yhteen annokseen, paitsi jos listalla oli chilikanaa.

Chilikana koitui kohtalokseni – monellakin tapaa.

Matkani ensimmäisellä Kantonin Kiinan ravintolavierailulla en yrityksistäni huolimatta onnistunut tilaamaan kuin yhden annoksen. Osoitin minä kyllä laminoidulta ruokalistalta nuudeleitakin, mutta kuvittelivat kai etten jaksaisi. Pian eteeni kannettiin reilu annos chiliä ja pieneksi hakattua luista kanaa.

Ystäväni Jenna oli kyllä kertonut, että ruokaa ja luunpalasia kuuluu syljeskellä aterioinnin aikana, mutta kokeilepa itse tällaisena hyvätapaisena länkkärinä räkiä luunpaloja pieneen riisikuppiin. Närhin annoksesta sen mitä onnistuin, ja siirryin suosiolla hotellihuoneen wifiin etsimään lisätietoa paikallisista ruokatavoista ja annoksista.

 

 

Luulin tulleeni nohevaksi, tietäisin mitä tehdä.

Seuraavana päivänä päädyin aikani harhailtuani Sajiaoon, paikalliseen chiliravintolaan, jossa kaikki muut paitsi minä lounastivat joko kahden, kolmen tai neljän sierainparin voimin. Pöydissä keskellä oli jaettavaksi tarkoitettu valtava kulho ruokaa.

Tovin listaa tutkittuani ja sivusilmällä viereisten pöytien tarjottavia tiirailtuani päätin antaa chilikanalle toisen mahdollisuuden, sillä kaikki muu naapuripöydissä syötäväksi tunnistettu oli tarjoiltu niissä valtavissa vadeissa.

Vielä tässäkään vaiheessa ei sytyttänyt kelloja.

Tilasin, ja tarjoilijatyttö hymähti. Hetken kulutta eteeni kannettiin samanlainen kiulu kuin kaikissa muissakin pöydissä.

Tässä ravintolassa ei tarjoiltukaan kuin sianpäänkokoisia saaveja.

 

 

Muista mainioista annoksista listani kärkeen nousivat kuvan possuribsit yhdessä marinoitujen sienien ja kaalien kera. Katkaravuilla ja riisillä täytetyt punaiset kääryleet olivat nekin maukkaita ja erään ravintoloitsijan – sen ainoan joka puhui kunnolla englantia – mukaan alueen erikoisuus.

 

 

Ja voihan Panggelia.

Jos minun pitäisi valita vain yksi liha, mitä suuhuni pistäisin, nousisi se vedestä. Silmät painuvat kiinni, kun hartaana mietin tuota hiljaista hetkeä ennen herkullisen rapulihan haukkaamista.

 

 

Ja totta kai minun piti testata myös se aito ja oikea kiinalainen take-away sanan varsinaisessa merkityksessä. Tarjoilivat eivät kuitenkaan ymmärtäneet minua lukuisista yrityksistäni ja äänenpainotuksistani huolimatta, minkä johdosta ei auttanut kuin kaivaa suomi-kiina-sanakirjasta ”noutoruoka”.

Sittenkös ilmeet kirkastuivat!

 

 

Todettakoot vielä sellainen fakta, etten syö possua kuin ani harvoin. Kantonissa sekin muuttui, mutta Kantoniin se tapa sai jäädäkin.

Maassa maan tavalla tai maasta pois.