Lähes koko kesän ja syksyn kestäneen kotimaanilottelun ohella on ihan suotavaa palata välillä esimerkiksi Kiinaan. Samalla voisi ottaa tavakseen kirjoittaa aina välillä myös maailman keittiöistä, jotka monesti ohjaavat reissuvalintojani luontonähtävyyksien ohella. Teistä pisimpään mukana pysyneet varmasti muistavat, kuinka nimenomaan syöminen ja ruokafiilistelyt olivat vahvasti Kaukokaipuuta kuljettaneita teemoja blogin alkutaipaleella.
Uppoudutaan siis toviksi maailmankuuluihin kantonilaisiin patoihin, joilla tarkoitetaan alueellisesti Kiinan eteläisellä rannikolla sijaitsevaa Guangdongin provinssia, jonka kapiteeli Guangzhou (Kanton) on esimmäisiä 1600-luvulla länsimaisten kanssa kaupankäynnin aloittaneita kaupunkeja. Tästä johtuen kantonilaisessa keittiössä käytetään paljon myös ulkomailta tuotuja raaka-aineita, mitä tapahtuu muualla Kiinassa harvemmin.
Sanonnan mukaan Guangdongin maakunnassa syödään kaikki nelijalkaiset paitsi pöytä ja tuoli.
Akuuttia kinkkiruoan puutetta on lähiviikkojen ajan hoitanut Helsingin ensimmäinen lohikäärmekeittiö, joka sijaitsee naapurissani Aleksis Kiven kadulla. En ole varma, miten aion selviytyä tulevista muutoksista, kun kuun vaihteessa siirrän omaisuuteni keskustan kaduille Pekingin jäädessä tänne. Kyseisen ruokapaikan dry-fried chili chicken nimittäin on lähinnä niitä kuolattavia makuja, joita sain taannoisella Kantonin matkallani nauttia.
Olen matkustanut paljon.
Olen syönyt yhtä paljon; erilaisia annoksia eri tasoisissa ravintoloissa; pyörillä liikkuvista ruokakärryistä, tienviereen rakennetuista varrasgrilleistä ja rantahiekalle kyhätyistä nuotioista. Mutaisen Mijniskure-joen makrillia askeettisen kivimajan puuhellalla paistettuna.
Lehmänaivomunakasta, koska minun oli nälkä eikä talossa juuri mitään muuta tarjottavaa.
Historiassani ahmin Pohjois-Italiassa sijaitsevan Emilia-Romagnan alueelle tyypillisiä piadinoja, pidin thaikkumättöjä pitkään maailman parhaina, kyllästyin Briteissä fish & shipseihin, ihastuin Norjassa ostereihin, rakastuin singaporelaiseen chili crabiin, ja löysin georgialaisen ruoan; hatsapurit, khinkalit ja sen jumalaisen valkosipuli-pekaanipähkinä-kurkku-tomaatti-korianteri-salaatin.
Entä Kantonissa?
Mistä aloittaisin, kun kaikki oli aivan käsittämättömän hyvää.
Tuleville yksinmatkailijoille tiedoksi: Järjestäen kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Mutta minä söin niiden ylimääräisten matkakilojenkin uhalla lähes kaiken, sillä en seuranpuutteesta huolimatta voinut tyytyä vain yhteen annokseen, paitsi jos listalla oli chilikanaa.
Chilikana koitui kohtalokseni – monellakin tapaa.
Matkani ensimmäisellä ravintolavierailulla en yrityksistäni huolimatta onnistunut tilaamaan kuin yhden annoksen. Osoitin minä kyllä laminoidulta ruokalistalta nuudeleitakin, mutta kuvittelivat kai etten jaksaisi. Pian eteeni kannettiin reilu annos chiliä ja pieneksi hakattua luista kanaa.
Ystäväni Jenna oli kyllä kertonut, että ruokaa ja luunpalasia kuuluu syljeskellä aterioinnin aikana, mutta kokeilepa itse tällaisena hyvätapaisena länkkärinä räkiä luunpaloja pieneen riisikuppiin. Närhin annoksesta sen mitä onnistuin, ja siirryin suosiolla hotellihuoneen wifiin etsimään lisätietoa paikallisista ruokatavoista ja annoksista.
Näyttää ihan normaalikokoiselta annokselta?
Luulin tulleeni nohevaksi, tietäisin mitä tehdä.
Seuraavana päivänä päädyin aikani harhailtuani Sajiaoon, paikalliseen chiliravintolaan, jossa kaikki muut paitsi minä lounastivat joko kahden, kolmen tai neljän sierainparin voimin. Pöydissä keskellä oli jaettavaksi tarkoitettu valtava kulho ruokaa.
Tovin listaa tutkittuani ja sivusilmällä viereisten pöytien tarjottavia tiirailtuani päätin antaa chilikanalle toisen mahdollisuuden, sillä kaikki muu naapuripöydissä syötäväksi tunnistettu oli tarjoiltu niissä valtavissa vadeissa.
Vielä tässäkään vaiheessa ei sytyttänyt kelloja.
Tilasin, ja tarjoilijatyttö hymähti. Hetken kulutta eteeni kannettiin samanlainen kiulu kuin kaikissa muissakin pöydissä.
Tässä ravintolassa ei tarjoiltukaan kuin sianpäänkokoisia saaveja.
Muista mainioista annoksista listani kärkeen nousivat kuvan possuribsit yhdessä marinoitujen sienien ja kaalien kera. Katkaravuilla ja riisillä täytetyt punaiset kääryleet olivat nekin maukkaita ja erään ravintoloitsijan – sen ainoan joka puhui kunnolla englantia – mukaan alueen erikoisuus.
Ja voihan Panggelia.
Jos minun pitäisi valita vain yksi liha, mitä suuhuni pistäisin, nousisi se vedestä. Silmät painuvat kiinni, kun hartaana mietin tuota hiljaista hetkeä ennen herkullisen rapulihan haukkaamista.
Ja totta kai minun piti testata myös se aito ja oikea kiinalainen take-away sanan varsinaisessa merkityksessä. Tarjoilivat eivät kuitenkaan ymmärtäneet minua lukuisista yrityksistäni ja äänenpainotuksistani huolimatta, minkä johdosta ei auttanut kuin kaivaa suomi-kiina-sanakirjasta “noutoruoka”.
Sittenkös ilmeet kirkastuivat!
Todettakoot vielä sellainen fakta, etten syö possua kuin ani harvoin. Kantonissa sekin muuttui, mutta Kantoniin se tapa sai jäädäkin.
Maassa maan tavalla tai maasta pois.
You might also like
11 Comments
Kantonilainen keittiö on maailman paras! Vietin näillä kulmilla v aihtovuoden muutamia vuosia sitten, ja olen siitä saakka haaveillut palaavani takaisin. <3
Kantonilainen keittiö jäi kyllä vahvasti pitämään ykkössijaa, joten mielenkiinnolla odotan, mikä tulevaisuudessa pääsee sen rinnalle tai jopa ohi. 🙂
Taidanpa marssia tästä naapurin kinkkibuffaan lounaalle! 😀
Hyvää ruokahalua! 🙂
Olen matkustanut monessa Kiinan kaupungissa mutta, Kantonin alue vielä uupuu. Kiitos mukavasta tarinasta.
Toivottavasti siis pääset pian matkalle myös tähän Kiinan nurkkaan! 🙂
“Maassa maan tavalla, tai maasta pois”.
Niin, mikä se maan tapa sitten on? Kenties sen suurimman massan omaksuma tottumuksiin perustuva välinpitämätön suhtautuminen kaikkeen elolliseen, vai kenties uudisajattelijoiden tavat, jotka perustuvat etiikkaan ja ympäristönsuojeluun.
Sieltä vedestä nousee nimittäin myös erään kovasti kiistellyn keiton ainesosa; hainevä. Onneksi eläin- ja ympäristäaktivisteja löytyy Kiinastakin ja minä syön mieluusti heidän laillaan tofua ja erilaisia papuruokia, jotka ovat siellä tosi yleisiä. Moni ei ehkä tiedä, että Kiinassa on nykyisin 50 miljoonaa kasvissyöjää ja luku senkuin kasvaa 🙂
Hyvä kommentti, Tiina. 🙂
Tuolla lainuaksellani tarkoitin lähinnä sitä, että ennemmin pysyn kannoissani ja valinnoissani, kun lähtisin niitä annosten – olivat ne kuinka hyviä tahansa – takia muuttamaan. Hainevä-vihastus on omalla kohdalla suuri, mutta se tuskin tulee sinulle yllätyksenä. Ei minusta ole mukavaa sekään, että linnunpesiä haetaan syljen takia. Vastaavia kammotuksia löytyy elävistä hiirenpoikasista ties mihin. Onneksi yhtälailla myös mahtavia lukuja siitä, miten paljon kasvisruokaa maailmalla syödään. Minäkin olen reilun vuoden verran kokkaillut kotona lähestulkoon pelkkää vihreää, vaikka liha tietyissä määrin kuuluukin – ja saa kuulua jatkossakin – ruokavaliooni.
Kiina on tosiaan tunnettu noista hyvin julmista tavoista eläimiä kohtaan, mutta yhtälailla meillä täällä länsimaissa on ihan samat ongelmat, etenkin tehotuotannossa. Mainittakoon mm. broilerintuotanto, joissa kanat kärsivät aivan valtavasti 🙁
Kanat ovat aivan ihania otuksia, kun olen saanut niihin paremmin tutustua täällä Ranskassa <3
Tosi hienoa kuulla, että kotona syöt paljolti kasvisruokaa! Se tieto tekee mut erittäin iloiseksi 🙂
Markon kautta minulle on auennut ihan uudenlainen ruokamaailma, kokit kun yleensä osaavat arvostaa raaka-aineita eri tasolla, mikä sitten näkyy meilläkin niin, että ruoka on monesti hyvin kasvispainotteista ellei kokonaan. Lihaa ei koskaan osteta vakuumissa, eikä broileria löydy omasta kauppakuitista. Chilikana-annoksen haen edelleen aina silloin tällöin etnisestä ravintolasta, mutta kotona vallitsevat sitten eri valinnat. Kalastus on mulle myös sitä, että järvelle mennään nostamaan ruoka-kalaa. En ole mikään catch & release -tyyppi.
Tässä itseasiassa kävi joku aika sitten aika hauska juttu, kun keskustelin ystävien kanssa siitä, miten monet meistä ostavat lihat ja munat nykyään suoraan pientuottajilta, jolloin jalanjäljet ovat monessakin suhteessa pienemmät. Tuon keskustelun summana tajusin, etten ole tehnyt pitkään aikaan liharuokia kotona, mikä kyllä yllätti minut, sillä jotenkaan en ollut ajatellut koko asiaa. Mutta ehkä se kertoo siitä, että ympärillä on oikea-aatteisia ystäviä ja kasvisruoka maistuu. En ole tehnty siitä koskaan mitään sen kummempaa numeroa, mutta toisaalta oli ihan mukavaa “herätä” tällaiseen tosiasiaan. Tuli hyvä fiilis.
Luulen, että homma lähti alunperin käytiin ensimmäisestä Lihaton lokakuu -tempauksesta, jonka jälkeen olen tietoisesti vähentänyt lihansyöntiä ja lisännyt kasvikset mukaan kuvioihin. Totalitarismi on aina hankalin vaihtoehto, mutta tuon tiimoilta huomaan omassa mentaliteetissa muutosta.
Ja kuka nyt ei rakastaisi ruusukaaleja, uuniporkkanoita, lehtikaalisipsejä ja muita! Ollaan jo vähän heitetty huvia sitä, että kun molemmilla joskus tulee kuppi täyteen nykyhommia, olisi ihanaa pistää pystyyn kasvi- ja kukkamaa, jonka satoa voitaisiin myydä suomalaisia raaka-aineta käyttäville ravintoloille.
<3
Kasvi- ja kukkamaalle täältä iso peukku 🙂
Mulla kävi muuten “lihaton lokakuu”- kampanjan tiimoilta ihan sama juttu vuonna 2013, että sain siitä sykäyksen pohtia uudelleen omia valintojani ja koska olin ollut kasvissyöjä jo yli puolen elämääni, niin päätin kokeilla “vegaanista lokakuuta” ja palata siihen alle parikymppisen Tiinan ajatusmaailmaan, jota jo silloin yli kymmenen vuotta sitten toteutin muutaman vuoden ajan (kunnes sitten tapasin karnisti- Tomin) 😉
Yhteiselon tiimoilta siinä sitten kävi niin, että lipsuin takaisin lakto-vege linjalle (ja podin säännöllistä huonoa omaatuntoa maidontuotannon eläinuhreista), mutta suurena voittona niin teki Tomikin. Eli lihansyöjästä tuli vege ja vuoden 2013 jälkeen ollaan taidettu molemmat olla aikalailla vegaaneja, paitsi että tuo ex-karnisti syö näiden meidän ihanien lemmikkikanojen munia. Mä muistan toki aina muistuttaa sitä, että ne on kanan kuukautiset 😉
Hienoa, että ihmiset alkaa heräilemään näihin nykypäivän ympäristö- ja eläinoikeusasioihin <3