Minä opiskelin keramiikkaa Italiassa

Minä opiskelin keramiikkaa Italiassa

Näin joululomalla on ollut aikaa käydä blogikotia kuntoon; päivitin yläreunan maavalikkoihin kaupunkeja ja tajusin, etten ole kirjoittanut puoliakaan niistä jutuista, jotka kuvittelin jo julkaisseeni.

Missä on Amsterdam, missä kaikki Erasmus-muistelot, missä Lontoo? Missä Puolan laskettelureissut, pyöräseikkailut Berliinissä tai kuukaudenmittaisen Euroopan road tripin pakkauspostaus?

Ongelma on onneksi positiivinen, joten päätin yllättää teidät aiheella, jota en ole sivunnut tässä blogissa koskaan aiemmin.

Muistatteko aiemman blogikirjoitukseni Kuinka kehittyä valokuvaajana? Kerroin tuossa postauksessa siitä, kuinka vaikeaa minun oli siirtyä filmijärkkäristä digikuvaamiseen. Laatu näkyy myös näissä kuvissa, joiden pikselikoko on Canonin PowerShotilla tallennettuna lähes pääsääntöisesti 640 x 480. Vähän meinaa naurattaa, mutta eiköhän näistä pääse kuitenkin jyvälle.

Onneksi sentään dokumentoin opiskelut, muutoin vanhemmat tai opinto-ohjaaja eivät olisi uskoneet minun tehneen muuta kuin reissanneen. Ja siinähän minä vasta kunnostauduinkin.

Sille, miksi lähdin juuri Faenzaan, on monia syitä:

Reissain ensimmäistä kertaa Italiaan seitsemännen luokan keväällä. Tuolloin kohteina olivat Napoli, Rooma ja Terracina. Olin myös auttamaton Ricky Martin -fani, ja ennen yläasteelle siirtymistä kävelin laulajan kuva kädessäni suonenjokelaiseen parturi-kampaamoon ja tokaisin: “Haluaisin tällaisen tukan, kiitos.”

Noh, Martinin kauttahan sitten löysin toisen pystytykan, italialaisen laulajan Nekin, ja siitä se ensi-ihastus kai lähti.

Niin valikoitui vaihto-opiskelukaupungikseni Emilia-Romagnan maakunnassa, Ravennan provinssissa sijaitseva Faenzan pikkukaupunki, joka on tunnettu etenkin keramiikastaan. Ei siis ole lainkaan mahdotonta, että teidän mummolanne kahvikuppien pohjasta löytyvät nuo entistä kotikaupunkiani kunnioittavat viisi kirjainta.

Ennakkotehtävän ja kaksipäiväisten valintakokeiden jälkeen heinäkuussa 2005 posteljooni toi kotiin kirjeen, jossa minut kutsuttiin opiskelijaksi Savonia-ammattikorkeakoulun Kuopion Muotoiluakatemiaan. Ensimmäisen vuoden ajan olin vielä kovasti suuntautumassa tila- ja kalustesuunnittelun puolelle, mutta yksi uni muutti kaiken: Toimin Canonin pääsuunnittelijana, ja muotoilin kameran kokonaan uudelleen. Olen edelleen varma, että laukaisunappula olisi järkevämpi sijoittaa objektiivin läheisyyteen.

Neljän ikimuistoisen opiskeluvuoden päätteeksi minusta tuli teollinen muotoilija, ja olen valmistumisestani saakka työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä.

Mutta palataan Faenzaan ja Istituto Superiore per le Industrie Artistiche -muotoilukouluun. Suoritin kevätlukukaudenmittaisen Erasmus-vaihdon aikana vapaasti valittavia kursseja, eli opiskelin ISIA:ssa vain kaikkea kivaa: graafista suunnittelua, italian kieltä, muotoilua ja keramiikkaa.

Eniten minä kyllä opiskelin elämää.

Vaikka ISIA:n pääsisäänkäynti onkin melko mahtava, kuljimme sisään tuosta pikkuisesta ovesta. Rakennus ikkunoineen oli siis aivan valtava.

Savenvalamistaitoni olivat sitä luokkaa, että olin kaivanut harmaata massaa mökkirannasta ja kuivattanut melkoisen muodokkaat kipot ja kupit auringossa.

Vuosi aiemmin meidän koulussamme vaihtareina olleet Jacopo ja Franscesca onneksi neuvoivat ja ohjasivat, kun maikka ei puhunut sanaakaan englantia. Mekin vielä vain auttavasti italiaa. Niko ja Kaisu tekivät kurssitöinään komeat kahvikupit, minä sen sijaan halusin puristaa tölkin kasaan ja tehdä rutistettua paperipintaa toistavan pienen vaasin, johon suunnittelin lisäksi kapeat värikynämäiset maustetangot. Työn nimi oli Colora il tuo cibo – un concetto per le spezie da tavola eli leikkisästi Väritä ruokasi -pöytämaustesetti.

Pieniä tankoja en kuitenkaan ryhtynyt valamaan, vaan pyysin isää lähettämään Suomesta muovisia kardemummatankoja, joiden sisään olisin laittanut palat värillistä paperia ja siten presentoinut ideani maustevärikynistä.

Vaan eivät ne kardemummatangot koskaan löytäneet perille Corso Baccarinille saakka, joten työni oli oikeastaan vain piccolo vaso.

Eikä mennyt tuo valaminenkaan ihan kuin Strömsössä..

Muistan, kuinka opettajaa huvitti piirtää tuo sivukuvanto työstäni, olihan se melkoisen yksinkertainen monien muiden töihin verrattuna. Mutta niin vain tuli minunkin yksilöni valmiiksi ja oikein kauniina.

Tuo rypistetty pinta kun ei ollut helpoimmasta päästä toteuttaa.

Kun muotit saatiin valmiiksi koulun labrassa, valmistettiin lopulliset kappaleet paikallisessa keramiikkapajassa ammattilaisten avustuksella. Yhden kappaleen sai omaksi, toinen jäi muistoksi koululle.

Pikkuvaasin pinta jätettiin karheaksi ja sisäpinta lasitettiin, jotta se olisi helpompi pitää puhtaana. Ja ehjänäkin se säilyi aina tänne Suomeen saakka, monen vaateparren sisään pakattuna rinkan uumenissa.