Minä pelkäsin vain aikaa
Lue ensin juna-matkailun ensimmäinen osa, se tekee järkeä tälle kirjoitukselle.
Minä pelkäsin kaikkein eniten myöhästyväni Kutaisin junasta.
Ja sitten se tapahtui.
Minuutin yli puolen tajusin, että vaunut olivat nytkähtäneet liikkeelle ja minä olin jäänyt en edes laiturille ruikuttamaan vaan puolen kilometrin päähän kauppahelvetin etuovelle, kun en juna-asemaa ollut ajoissa löytänytkään.
Siinä tuli ihan helvetin kova koti-ikävä, kun ei ollut kenenkään kanssa yhteistä kieltä. Kun karvas pettymys karhensi kurkkua. Kun päivän toinen ja viimeinen juna lähtisi vasta monen tunnin kuluttua.
Nieleskelin itkua, kunnes poskipäät kuitenkin kastuivat.
Yritin todistella itselleni, että kaikki on ihan hyvin. Oli lompakko ja rahat ja puhelin tallella. Metrokortti taskussa, jolla olisin koska tahansa voinut ottaa kyydin takaisin Susien ja Richin asunnolle. Minä ihan tosissani mietin sitäkin vaihtoehtoa.
Se olisi ollut helpoin ja nopein pakotie ikävästä tilanteesta takaisin pehmeän peiton alle maailmaan, jossa kaikki on hyvin.
Vaan purin huulta. Seisoin paikallani kuin tatti, sillä mikäs kiire siinä enää minnekään oli.
Ja perkele.
Jäin odottamaan seuraavaa junaa.
Mutta miksi se kaikki tuntui maailmanlopulta? Ehkä siksi, että petyin itseeni ja siihen, etten onnistunutkaan. Mutta missä? Löytämään juna-asemaa? Kyllä. Pysymään suunnitellussa aikataulussa? Kyllä.
Me pelkäämme matkoillamme kummallisia asioita ja suurin osa niistä tuntuu liittyvän aikatauluihin.
Ennalta sovittuihin asioihin.
Ihan kuin sillä että myöhästyy olisi loppujen lopuksi mitään väliä – ainakaan kun myöhästyy tällä tasolla. Totta kai se saa harmittaa, mutta edelleen: Kukaan ei kuollut. Ketään ei sattunut.
Minä myöhästyin junasta.
Mitä suuremmaksi pelkoni myöhästymisestä kasvoi, sitä kamalemmalta minusta tuntui.
Viisi minuuttia junan lähtöön.
Kolme minuuttia junan lähtöön.
Minuutti.
Sinne meni.
Kun pahin viimein tapahtui, olo olikin yhtäkkiä lohdullinen. Inhimillinen. Sellainen, kuten elämässä kuuluukin.
Georgia halusi minun kertovan teille jotain: ”Aina tulee uusi juna.”
Mitä haluaisit lukea seuraavaksi?
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
Hauska kirjoitus ja hyvin kuvattu tunnetila! Tunnistan tuon fiiliksen niin hyvin. Olen matkustanut työkseni vuosia ryhmien kanssa ja ollut vastuussa aikatauluista, ja välillä ahdistus myöhästymisestä seuraa mukana myös omilla matkoilla, vaikka ei silloin mikään katastrofi tosiaan olekaan…pieni, tai isompi epämukavuus ehkä. Ja tunne tosiaan on pahimmillaan juuri ennen sitä myöhästymistä. Kun se on tapahtunut, helpottaa kummasti!
[…] tästä komeasta törttöilyjen sarjasta suositan lukemaan sekä junasekoilun ensimmäisen että toisen […]