Saadaksesi kokonaisvaltaisen käsityksen tästä komeasta törttöilyjen sarjasta
suositan lukemaan sekä junasekoilun ensimmäisen että toisen osan.

Tässä tulee kolmas.



Untitled


Georgia tuntui matkana sellaiselta, että oli mennyt mönkään jo ennen kuin olin ehtinyt ulos kotiovesta Helsingin Töölössä.

Vaan eipä ole mikään matka opettanut niin paljon kuin tämä näin.

Kun pahin pettymys oli ohi, suuntasin kiviportaat ylös juna-asemalle. Se oli sisäpuolelta siistimpi kuin mitä olisin koskaan odottanut, etenkin kun katsoo juttusarjan edellisen osan kuvia itse juna-asemasta. Sen kauhtuneesta ulkomuodosta, ruosteisista raiteista ja haalenneista junavaunuista.

Hissiähän täällä ei tietenkään ole, ja kun tarjouduin auttamaan mummoa kolmen painavan kauppakassinsa kanssa, sain kiitokseksi iloisen hampaattoman hymyn. Ties kuinka monta kauppareissua nähneet ja niiden painoa eläneet muovisangat naukuivat ja samoin sormeni, kun kannoin perunoita ja appelsiineja täynnä olevat kassit rappusten yläpäähän.

Tuntuu pahalta ajatella, että sellaiset pienet notkoselkäiset ja heiveröiset mummelit joutuisivat itse raahaamaan painavat perunakassit ylös asemalle.

Mutta niin vain oli.


Untitled

Untitled


Kävelin tiskin numero 10 luokse, sillä sen yläpuolella luki Kutaisi. Odottelin pitkään, mutta ketään ei näkynyt. Kysyin neuvoa viereiseltä tiskiltä, josta minut ohjattiin auttavalla englannilla tiskille numero 17. Kävelin sinne ja kävelin samantien takaisin tiskille numero 11. Sama nainen totsei, että numero 17 on oikea, mene vain takaisin sinne mistä juuri tulitkin. Pudistelin päätäni, nyökkäsin ja kävelin takaisin tiskille numero 17.

– Tiski numero 10!
– Mutta ei siellä ole ketään…
– Tiski numero 10!
– Mutta..
– 10!
– Selvä.

Tiskin 11 nainen ei enää vilkaissutkaan minuun päin, joten odottelin kärsivällisesti 20 minuuttia tiskillä numero 10, kunnes vihreään uniformuun sonnustautunut nainen viimein avasi luukun ja myi minulle kahden euron arvoisen junalipun Kutaisiin. Kuusi tuntia, kaksi euroa. Olo oli niin surkuhupaisa, että aloin nauraa. Istuin alas muovipenkille ja laskin pään polviin. Samassa joku koputti olkapäälle. Nostin katseeni ja toinen hampaaton mummeli katseli minua tähtisilmillään.

Hän tarjosi Jeesuksen kasvoilla kuvitettua flyeria.

Olinko minä niin epätoivoisen näköinen? Vai oliko nauruni niin hysteeristä, ettei siinä ollut enää mitään mieltä? En tiedä, mutta nappasin paperin, hymyilin ja kävelin alakerran ankeaan ostoskeskukseen ostamaan suklaata.


Untitled


Kun juna kuuden tunnin kuluttua oli viimein lähtövalmiina, juoksin eteeni katsomatta ensimmäiseen vaunuun. En halunnut myöhästyä toistamiseen. Istuin kovalle laverille ja ihmettelin kaiken sen vaunuun ahdetun tavaran määrää. Oli perunaa, leipiä ja tyhjiä koreja. Ja aivan helvetin kylmä.

Kahden tunnin jälkeen olin aivan varma, etten yksinkertaisesti pysty istumaan koko matkaa siinä vaunussa. Lämmitystä ei ollut vaikka oli joulukuu, ja minulla oli aivan liian vähän vaatetta, vaikka olinkin ostanut jo matkalta yhden villapaidan.

Sitten viereeni istui tuhdissa humalassa oleva mies. Hän – kuten kaikki muutkin junavaunussa istuvat – katsoi minua huvittuneena. Ärsytti. Taas tökättiin olkapäähän. Ruski ruski ja monta muuta kummallista sanaa, joihin pystyin vastaamaan vain väkinäisellä hymyllä ja olkien kohautuksella.

En ymmärrä sanaakaan venäjää.

Mutta mies ei luovuttanut. Hän ilmiselvästi yritti selittää minulle jotain. Pudistelin päätäni, ja käänsin katseeni kohti ohi vilistäviä maisemia.

Sitten mies teki jotain kummallista.

Hän kaivoi povaristaan pienen puhelimen. Muistan nähneeni sellaisia joskus 90-luvulla. Pulleat sormet sohivat numeroita. Hän soitti jollekin. Käänsin jälleen pääni katsellakseni maisemia, kunnes humalainen työnsi puhelimen eteeni ja nyökkäsi, “Iinglish, inglis!” Hämmennyin tietenkin, mutta nostin puhelimen korvanpieleen ja kysyin:

– Haloo?
– Haloo haloo! Kuule, vieressäsi istuva mies haluaa tietää oletteko tyttö vai poika.
– Anteeksi mitä?
– Oletko sinä tyttö?
– No olen!
– Niin hän arvelikin. Kuule, mies sanoo että sinun on kylmä, onko sinulla kylmä?
– Onhan minun kylmä.
– Kuule, sinun pitää mennä seuraavaan vaunuun istumaan, tämä on vain paikallisille.
– Hetkinen, nyt en..
– Sinä istut perunavaunussa. Täällä paikalliset kuljettavat ruokatarpeitaan.

Asia selvä.


Untitled


Silloin muistin sen ainoan sanan venäjää, jonka olin kuullut isosiskoni joskus lausuvan: “Spaseeba”

Humalainen hymyili ja huikkasi kädellään, kun seuraavalla asemalla siirryin seuraavaan vaunuun. Penkit olivat edelleen samat kuluneet laverit, mutta täällä oli lämmintä.

Vielä olisi neljän tunnin matka Kutaisiin.



6.-8.3.2020, ROVANIEMI

Luovan kirjoittamisen kurssi

Lue lisää

Tee tunnelmallisia kuvia Lightroom Presettien avulla

Tutustu

Privacy Preference Center