Tapahtui tatarstanilaisessa taksissa

Minulle sattui hyvä tuuri taksikuskini Bulatin puhuessa jonkin sortin englantia. Välttävää se oli mutta sen verta selkeää, ettei tehnyt tiukkaa pyytää miestä odottamaan minua kuvaustuokion verran Kaikkien uskontojen temppelin levikkeellä.

Sain kuvata ihan kaikessa rauhassa.

Mutta noustessani takaisin taksiin alkoi tapahtua: etupenkiltä kurotti käsi työntäen kasvojeni eteen puhelimen, jonka näytöllä näkyi vanha sipulikupoli.

Mieleeni muistuivat sekunnin sadasosassa ne hervottomat hetket georgialaisen junan perunavaunusta, jossa humalainen venäläinen tarjosi minulle vanhaa nokialaistaan. Hänen pojallaan olisi minulle asiaa. Muistatteko? Silloin en tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut, ja nytkin hämmennyin niin, etten pystynyt sanomaan muuta kuin: “Yes, let’s go.”

Bulat halusi viedä minut lähellä olevaan luostariin, joka oli kuulemma niin hieno paikka, että minun olisi ehdottomasti nähtävä se.

“Travel boss. My dream.”

Miten minä olisin ikinä voinut sanoa “ei” toisen unelmille?

Ja kun auto kurvasi takaisin tielle, luhistuin Bulatin innosta huolimatta hieman syvemmälle takapenkkiin ja puistin päätäni. Miten minä olen taas tässä tilanteessa, tuntemattoman matkassa kohti en oikeasti tiedä edes mitä.

Pikkusiskoni oli pari viikkoa sitten laittanut minulle kultahileiset kestolakkaukset, jotka nyrhin ennätysajassa irti. Hermostutti.

Anteeksi sisko. Laitettaan jouluna uudet.

Matkan alussa mies pysäytti minut vanhan neuvostojunan viereen. Siitä kuulemma kannattaisi ottaa valokuvia, mitä hän demonstroi nostaen molemmat kämmenensä kehikoksi kasvoilleen samalla sitä olematonta laukaisunappulaa etusormellaan tavoitellen, sillä onhan juna sentään ehta Venäjän peli, kerran kulkenut ja kuljettanut tämän kylän paikalliset viereiselle kaivokselle. Muuhun sillä ei kuulemma ollut virkaa.

Epäilen.

Sitten minä vaan taas otin niitä kuvia.

Ja kun automatka oli kestänyt melkein vartin, aloin tuntea oloni epämukavaksi. Ei käy kieltäminen, että mielessäni kävivät kaiken maailman skenaariot kaiken maailman mahdollisuuksista, joihin yksinmatkustava voi ajautua.

Noin niinkun lihapaloiksi vaikka.

Siksi minä tallensin koko matkan puhelimeen, vaikka mitä se olisi ketään auttanut, jos olisi käynyt jos.

Oikeasti minulla vain on vilkas mielikuvitus.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen kurvasimme kaikkien enkelten johtajan ja ylipäällikön mukaan nimetylle, arkkienkeli Mikaelin kerran kaadetulle ja uudelleen rakennetulle pyhitetylle paikalle.

Arkkienkeli. Enkelten johtaja. Ylipäällikkö.

Mitä tähän voi enää muuta sanoa kuin: “Ei se tähän loppunut.”