Se surullisen kuuloinen Sarajevo

Tarina itsessään ei muutu kuin kertojiensa kautta.

Minun vuoroni.

On vaikea olla pitämättä siitä viipyilevästä tunnelmasta, kun iltaisin niin elävät kadut rauhoittuvat aamupäivän kiireettömistä kävelijöistä. Hoppua ei ole muuta kuin bosnialaiselle kupposelle, jonka die-hard-kahvinjuoja hyväksyy vain korvattomasta kupista.

Olen asunut ja opiskellut Italiassa, tuonut sieltä mukanani kahvinarkin mielen ja tarpeet tummasta espressosta. Sen vuoksi en olisi koskaan uskonut sanovani tätä ääneen.

Bosnialainen tumma ja tujakka, lyhyen lyhyt ja melkein tutiseva tehojuoma vie kirkkaasti tämän erän.

Ehkä minä sittenkin kuulun tälle puolelle Adrianmerta.

Tämän kulmauksen nimi tässä näin on Sweet Corner. Se on saanut nimensä kahdesta leipomosta, jotka sijaitsevaan toisiaan vasten, keskenään kilpailematta, jalkakäytävän molemmin puolin.





Ihastun silmittömästi käsityönä taottuun kahvisettiin, joka minun on – tietenkin – pakko saada mukaani Suomeen.

Arvatkaa, mitä sen sijaan unohdin ostaa? Ne pavut.

Tämän kaupungin arkkitehtuuri on kummallista, vähän kurjaa, nuhjuistakin, aika paljon Makedonian kaltaista mutta kuitenkin siistimpää. On uusia ja vanhoja rakennuksia, paljon minareetteja.

Nainen viereisestä puodista katsoo minuun ja hymyilee. Se on yhtenäistä kaikille Balkanin maille.

Minä hymyilen takaisin.

Minä tiedän, mitä te olette odottaneet tätä lukiessanne. »Minä tiedän, mitä te haluatte minun sanovan.»

Siksi sanon vain, että se surullisen kuuloinen Sarajevo on kaikkea muutakin.