Sinun kasvosi minussa

“Now we’re just here to be memories for our kids.”

Kirjoitus on julkaistu alunperin 9. marraskuuta 2014.

Alkumusiikin pauhatessa eilisiltana puoli kymmeneltä en arvannut, että vajaan kolmen tunnin kuluttua nousisin punaisesta plyysipenkistä ajatellen: “Se varmasti oli paras näkemistäni elokuvista.” Eikä vähiten äänentoistonsa tai visualistiikan saati rystysiä puristuttavan avaruusmatkailun vaan pikemminkin elämän aikamatkailun puolesta.

Aikamatkailun, jossa ajantaju konkretisoituu ihmisissä. Tämän kirjoituksen mustavalkoisissa valokuvissa. Muistoissa, jotka palaavat mieleen nostaen hymynkaretta sinun kasvoillesi minussa.

Joku on joskus sanonut, ettei aika ole puolellamme. Minä tuumin muuta. Kultaahan ja kruunaa se kaiken paremmin kuin mikään muu.




Tähänastisessa elämässäni on ollut hienoja hetkiä. Hetkiä, jolloin olen saanut nousta ylpeänä omista onnistumisistani sille kolmesta askelmasta korkeimmalle, mutta en koskaan kuitenkaan niin korkealle, kuin silloin Katuman kodissamme reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten. Muistan, kuinka vielä nukkainen päälaki osui melkein kattoon, olethan yli kaksi metriä pitkä.

Minulle on mysteeri, kuinka voin edes muistaa niin kauas.




Muistan kun ensimmäisen kerran jäin nolosti kiinni oluen juonnista ja kun pistit minut sen vuoksi kävelemään pelipaikalle ja pystyttämään lentopalloverkon yksin, vapisevin käsin, kalpeana, sydän hakaten. Hikoillen ja kiroten. Olin sen kyllä ansainnutkin. Mutta et silloinkaan korottanut ääntäsi vaan totesit, että olet sinäkin mokannut ja että siitä pitää oppia.

Muistan, kun oltiin uistelemassa ja luulin saaneeni kalan vaan ei se kala ollutkaan. Se oli viime kesänä järven pohjaan jäänyt uistimesi, jonka – en tiedä millä todennäköisyyksillä – minä nostin ylös. Siinä pyörivät silmät ja nauroivat suut, se on varmasti ollut elämäni paras kalasaalis.

Muistan, kun ollessani seitsemännellä luokalla lähdimme perheen kanssa Italiaan ja kun kannoit koko viikon ajan sinistä Umbron pelikassia, jossa oli koko perheen tavarat. Enää en ihmettele, miksi siitä meni niska ja selkä jumiin, onhan urheilukassin kantaminen ympäriinsä nyt ihan järjetöntä.

Paitsi jos sen kantaa, ettei muiden tarvitse.




Muistan kaikki ne sinulta ja äidiltä saamani syntymäpäiväkortit, joissa luki vuosi vuoden perään: “Erilaisuus on rikkaus, joka kasvaa iän myötä”.

Te tunsitte minut paremmin kuin minä itseäni.

Muistan kun soitit ylpeänä, että Kuopion Muotoiluakatemiasta on saapunut kirje ja me molemmat tiesimme, että se kirje tulee vain kouluun hyväksytyille.

Muistan kun kerran lentismatsissa syötin en vain yhtä tai kahta vaan seitsemän ässää perätysten. Olit opettanut ihan pirun hyvän leijasyötön ja hurrasit ja huusit niin valmentajana kuin isinä siellä kentän reunalla jokaisen pisteen päälle.

Muista kun minä huusin nyrjähtänyttä nilkkaani kuin syötävä, se sattui niin helvetisti, ja sinä hait minut pois kentältä, hakkasit hetken jääpussia maahan ja teippasit sen turpoavien ja sinistyvien nivelsiteiden ympärille.

Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, että olit oikeassa sanoessasi: Riittää, kun tekee parhaansa. Yleensä se oli silloin, kun tulin kotiin vitosella arvostellun matematiikan kokeen kanssa.

Kaikesta edellä mainitusta ja monesta muusta huolimatta muistan erinomaisen hyvin, kuinka monesti olen menettänyt hermoni ja sydäntynyt neuvoistasi, vaikka tiesitkin kaiken aina paremmin.

Minä tiedän sen nyt.

Sinä myös sanoit: “Älä hakkaa nyrkkiä lattiaan kun epäonnistut, pure hammasta ja torju paremmin, se on ajoituksesta kiinni.”

Mutta yhden asian minä tiedän sinua paremmin. Olet ollut ja olet edelleen maailman paras isi.

Ja se ei ole ajoituksesta kiinni, sillä niin on ollut aina.