“Now we’re just here to be memories for our kids.”
Alkumusiikin pauhatessa eilisiltana puoli kymmeneltä en arvannut, että vajaan kolmen tunnin kuluttua nousisin punaisesta plyysipenkistä ajatellen: “Se varmasti oli paras näkemistäni elokuvista.” Eikä vähiten äänentoistonsa, visualistiikan saati rystysiä puristuttavan avaruusmatkailun vaan pikemminkin elämän aikamatkailun vuoksi.
Aikamatkailun, jossa ajantaju konkretisoituu ihmisissä. Tämän kirjoituksen mustavalkoisissa valokuvissa. Muistoissa, jotka palaavat mieleen nostaen hymynkaretta sinun kasvoillesi minussa.
Joku on joskus sanonut, ettei aika ole puolellamme. Minä tuumin muuta. Kultaahan ja kruunaa se kaiken paremmin kuin kukaan muu.
Tähänastisessa elämässäni on ollut hienoja hetkiä. Hetkiä, jolloin olen saanut nousta ylpeänä omista onnistumisistani sille kolmesta askelmasta korkeimmalle, mutta en koskaan kuitenkaan niin korkealle, kuin silloin Katuman kodissamme reilusti yli kaksikymmentä vuotta sitten. Muistan, kuinka vielä nukkainen päälaki osui melkein kattoon, olethan yli kaksi metriä pitkä.
Minulle on mysteeri, kuinka voin edes muistaa niin kauas.
Muistan, kun ensimmäisen kerran jäin nolosti kiinni oluen juonnista, ja kun pistit minut kävelemään pelipaikalle ja pystyttämään lentopalloverkon yksin, vapisevin käsin, kalpeana, sydän hakaten. Hikoillen ja kiroten. Olin sen kyllä ansainnutkin. Mutta et silloinkaan korottanut ääntäsi vaan totesit, että olet sinäkin mokannut ja että siitä pitää oppia.
Muistan, kun oltiin uistelemassa ja luulin saaneeni kalan vaan ei se kala ollutkaan. Se oli viime kesänä järven pohjaan jäänyt uistimesi, jonka – en tiedä millä todennäköisyyksillä – minä nostin ylös. Siinä pyörivät silmät ja nauroivat suut, se on varmasti ollut elämäni paras kalasaalis.
Muistan, kun ollessani seitsemännellä luokalla lähdimme perheen kanssa Italiaan ja kun kannoit koko viikon ajan sinistä Umbron pelikassia, jossa oli koko perheen tavarat. Enkä ihmettele, että siitä meni niska ja selkä jumiin, onhan urheilukassin kantaminen ympäriinsä nyt ihan järjetöntä.
Paitsi jos sen kantaa, ettei muiden tarvitse.
Muistan kaikki ne sinulta ja äidiltä saamani synttärikortit, joissa luki vuosi toisen perään: “Erilaisuus on rikkaus, joka kasvaa iän myötä”.
Muistan, kun soitit ylpeänä, että Kuopion Muotoiluakatemiasta on saapunut kirje ja me molemmat tiesimme, että se kirje tulee vain kouluun hyväksytyille.
Muistan, kun kerran lentismatsissa syötin en vain yhtä tai kahta vaan kuusi ässää perätysten. Olit opettanut ihan pirun hyvän leijasyötön, ja hurrasit ja huusit niin valmentajana kuin isinä siellä kentän reunalla jokaisen pisteen päälle.
Muistan, kun minä huusin nyrjähtänyttä nilkkaani kuin syötävä, se sattui niin helvetisti, ja sinä hait minut pois kentältä, hakkasit hetken jääpussia maahan ja teippasit sen turpoavien ja sinistyvien nivelsiteiden ympärille.
Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan, että olit oikeassa sanoessasi: Riittää, kun tekee parhaansa. Yleensä se oli silloin, kun tulin kotiin vitosella arvostellun matematiikan kokeen kanssa.
Kaikesta edellä mainitusta ja monesta muusta huolimatta muistan erinomaisen hyvin, kuinka monesti olen menettänyt hermoni ja sydäntynyt neuvoistasi, vaikka tiesitkin kaiken aina paremmin.
Minä tiedän sen nyt.
Sinä myös sanoit, älä hakkaa nyrkkiä lattiaan kun epäonnistut, vaan pure hammasta ja torju paremmin. Se on ajoituksesta kiinni.
Mutta yhden asian minä tiedän sinua paremmin. Olet ollut ja olet edelleen maailman paras isi.
Ja se ei ole ajoituksesta kiinni, niin on ollut aina.
Kuvat on ottanut toimittaja-mummin työkaveri ja silloinen Hämeen-Sanomien valokuvaaja Rauni Heinänen.
27 Comments
Voi ei, ihana postaus! Ihana isi ja ihana Nella! T. Toinen isin tyttö
Kiitos Sonja <3
Aivan IHANA kirjoitus! Wau! Otsikkoon yhdyn kyllä kuvia katsoessa 🙂
Kävin katsomassa myös Interstellarin (ja näinpä täällä Hollywoodissa itse Jessica Chastaininkin livenä ;)), mutta tosiaan vaikuttavinta elokuvassa oli juuri tuo aika ja sen kulku…karmivaa ja kaunista… Vaikutuin. Onnellista Isänpäivää kaikille iseille! <3
Kiitos Sanna! <3 Mä oon meistä siskoista kai eniten faijan näköinen, vaikka kaikki meidät kyllä siskoiksi tunnistaa. 🙂 Ja voi juku, Interstellar on kyllä mahtis! Ja Jessica.. Huh! 🙂
Voin täysin kuvitella, että olet perinyt paljon isältäsi – muutakin kuin ulkonäön. Niin kaunis kirjoitus!
Kiitos Laura!
Mitä tähän voi enään sanoa. Ihanista ihanin kirjoitus! Isit <3
Isit <3
Ihana isänpäiväkirjoitus Nella:)
Kiitos Jael! 🙂
Nyt on ihan pakko kommentoida… Upea postaus! Ihania ja tunnelmallisia kuvia. Ootte kyllä kuin kaksi marjaa!
Heh, kiitos! Niin ne kaikki sanoo. 🙂
Mitä tähän voi muuta sanoa kuin <3 !!!
<3
<3 :)
Tippa silmässä luin. Ihana kirjoitus <3
Kiitos Elina <3
Isit ja isintytöt <3 Kuulemma isiensä näköiset tytöt ovat niitä kauneimpia!
Ihanaa! En oo tuollaista kuullutkaan – mutta sen, että olisivat niitä onnellisimpia. 🙂
Mun syliini nukahti tuhisten juuri 3kk poikani, samalla kaivoin kännykän ja silmiini osui kirjoituksesi – aivan todella ihana! Kyllä on ihanaa olla isi! Ja voin vain kuvitella kuinka ylpeä sun isäsi on susta – oot mielettömän upea Nella!
Voi Riku, kiitos ihan mahtavasta kommentista! Kiva, että tykkäsit tästä. Ehkä nähdään taas ensi kesänä pyöräretkellä! 🙂
Hyvää isänpäivää myös sulle. 🙂
Nuuskamuikkunen! Miten mainio kategorisointi!
Blogisi kukkii ja saa hymyilemään kerta toisen jälkeen. Kiitos näistä tunnelmista. Herkistä ja onnellisista!
Nuuskamuikkunen kiteyttää kyllä kaikki tämän kategorian postaukset. 🙂
Ja kiitos ihanasta kommentista!
Aivan, samaa mieltä. Osaako sitä itse olla sellainen vanhempi, jota oma lapsi aikanaan arvostaa?
<3
[…] viime marraskuussa julkaisemani kirjoituksen myötä haluan toivottaa mitä mainiointa syntymäpäivää sinulle, isi! Tiedän, että käyt […]
[…] tänne blogin puolelle jo aiemmin sukuni vanhoja filmikuvia, joiden päätähtenä toimi isäni. Tällä kertaa pääsette näkemään muutamia valittuja […]