Balladi pahasta olosta
Prologi: Kyllä minä olen aina miettinyt, että on paikkoja, joihin en haluaisi lähteä yksin naisena.
Badlandsin kuivat ja karut kanjonit hävisivät hiljalleen selkäpuolen horisonttiin jatkaessamme matkaa entistä syvemmälle Vashlovanin kansallispuiston syliin, kohti ensi yön majapaikkaamme.
Möykkyisän ja mutkikkaan tien varrella pysähdyimme erään Rangersin luona, jolle Vanja vei muutamia työkaluja ja köyttä. Miesten jutellessa niitä näitä kävin ihastelemassa maan presidentin mukaan nimettyä Mikheil-hevosta, joka käyskenteli rauhalliseen tahtiin pihamaalla kuivaa nurmikkoa pureskellen.
Välillä se nosti kaunista kaulaansa ja katsoi minua, hirnahti ja jatkoi sitten taas syömistä.
Olen monesti ennenkin miettinyt, että mistä tuo kumman kelmeä sää syntyy juuri ennen kuin vuorten taa laskenut aurinko värjää aivan upean auringonlaskun. On kuin olisi tyyntä myrskyn edellä.
Tästä hetkestä tuohon viimeiseen kuvaan ei ole aikaa kuin puoli tuntia.
Täällä on muutama kivinen bungalovi, joita jostain syystä kutsutaan aasialaisilla nimillä, vaikka mökeiltä ne minun mielestäni näyttävät. Saan yhden sellaisen käyttööni, ja tuvasta löytyy pieni keittiö, kylmä käsisuihku ja vessa. Kamiina, joka laitetaan tulille heti, sillä yöt ovat näin joulukuun aikaan kylmiä.
Sähköllä valaistaan ainoastaan katon pieni lamppu.
Vaikuttaa mukavalta paikalta.
No mutta, on illallisen aika. Oppaani Vanja on kattanut pöydän yhdessä kahden puistovahdin eli rangersin kanssa. Tarjolla on kaikenlaista säilöttyä lihaa. Kummallista kyrillistä haltiakieltä ja outoja tarjoiluehdotuksia. Sitten on läskiä ja jänteitä ja rustoja. Kylmässä valkosipulikastikkeessa marinoituja, viipaloituja lehmän selkänikamia. Puistattaa. Jotain on kuitenkin syötävä, sillä olen viimeeksi maistanut leipää aamulla, ja nyt laskee aurinko.
Kun kuuma ja sihisevä paistinpannu lasketaan pöydälle punaisen tiiliskiven päälle, huokaisen helpotuksesta. Munakasta!
”Siinä on seassa lehmänaivoja, tämä on parasta paikallista herkkua.”
Kuulitteko nielaisuni sinne ruudun toiselle puolen saakka?
Minkäs teet, minä söin, nälkä kun oli, ja kun kerran pöydän arvovaltaisinta eli vieraan titteliä sain kunniakseni kantaa. En maistanut mitään, nieleskelin vain. Mutta kohteliaana en sitä kenellekään näyttänyt vaan kiitin kauniisti ja purin huulia yhteen, kun aivan Daniel Graigin näköinen mies lappasi kysymättä uuden kauhallisen höyryävää mössöä lautaselle.
Naurahdin väkinäisesti. Graig katsoi minua sinisillä silmillään, nyökkäsi ja nosti maljan kotipolttoista Chachaa – luumuviinaa, kurkun korventajaa ja kaikkein pahinta alkoholia, mitä olen eläessäni maistanut.
Sitten ei enää mennyt mikään kuten olisin toivonut.
Ensinnäkin miehet alkoivat ryyppäämään ihan toden teolla, mitäs muutakaan täällä erämaan keskellä voi tehdä. Kännykätkään kun eivät kuulu. ”Kotiin ei sitten pysty soittamaan”, tuumaa Vanja ja iskee silmää. Nostetaan toiset shotit ja kolmannet ja neljännet ja kurkkua polttaa, mutta en kehtaa sanoa ei kiitos, sillä tyytymätön vieras on pahinta, mitä tässä tapauksessa voi olla. Ja koska maassa ollaan maan tavalla, en tietenkään halunnut, että kukaan isännistä kuvittelisi, etten olisi tyytyväinen. Tarjoavathan he parasta, mitä heillä on.
Kuudennen shotin kohdalla mietin kahden litran vesipulloani ja buranapakettia, jonka olen onneksi pakannut mukaan reppuun. Niille tulee tarve, jos tämä jatkuu yhtään kauempaa.
Ja jatkuuhan se. Aletaan kysellä, että minkä ikäinen olen, onko minulla poikaystävää, voiko nainen Suomessa kieltäytyä kosinnasta – täällä kun eräänkin laulun mukaan nainen kääritään mattoon, heitetään olalle ja ryöstetään vuorille. Vanja kertoi minulle siitä aiemmin tänään.
He vain vitsailevat ja ovat hyväntahtoisen utelaita, sillä täällä ei kuulemma koskaan reissaa yksinäisiä tyttöjä.
Koetan olla kohtelias ja ehdotan maljaa, mutta saan suoraan sanottuna ihan helvetin tylyn vastaanoton. Vain pöydän pääjehulla eli James Bondilla, jonka koiran nimi muuten on Chuck Norris, on oikeus moiseen. Tekee mieli vajota maan alle. Hävettää. Tekoni olisi kuulemma isokin loukkaus, mutta kun nyt olen täällä ensimmäistä kertaa ja kun en (näemmä) tunne maan tapoja, ja noin yleensä kun on ihan normaalia nostella maljoja – ovat hekin sen nähneet elokuvista ja tietävät muista maista – niin menkööt.
Armo käy oikeudessa ja saan nostaa maljan miehille, jotka ovat kattaneet pöydän ja tarjoavat jopa hedelmiä, joita saa seuraavan kerran vasta muutaman viikon päästä, kun vahtivuoro taas vaihtuu.
Pääsin juuri huokaisemaan helpotuksesta, kun ovelle kolkutetaan. Kurkkusalaattia. Ne aiemmin tänään vettä hakeneet, rajalla vartioivat sotilaathan siinä seisovat, rynkyt ronskisti olalla. Sitten astuvat sisään ja nakkaavat lakit sängylle. Aseiden näkeminen vääntää vatsaa, sitten puistattaa ja inhottava kylmä hiki nousee iholle. Tupakkaa palaa niin, että henkeä ahdistaa, ja miehet jäävät kanssamme eivät juomaan mutta syömään. Ja kyselevät hiljaisella äänellä minusta, kyllä minä sen tiedän.
Ihan varmuuden vuoksi työnnän käden taskuun ja varmistan, että siellä on se rajavartiolaitoksen pyylevän tädin leimaama paperi. Sitä kuulemma pitää näyttää, jos kysytään.
Ei onneksi kysytty mutta hymyiltiin.
Jossain vaiheessa, kun äänenlaatu alkaa pakottaa korvia ja kun tupakka ei tunnu enää mitenkään romanttiselta ajatukselta, vaikka siitä pinttyneenä versiona edellisessä kirjoituksessa tunnelmoin, nousen ja kiitän illasta. ”Minun on nyt ihan pakko mennä nukkumaan.”
Kaikki toivottavat hyvää yötä ja sinisilmä antaa sylillisen halkoja mukaan, jotta voin tuupata ne uuninpesään, ettei tule kylmä.
”Saitko varmasti tarpeeksi syödäksesi?”
Ulkona on sysipimeää, miesten nauru hiljenee taakseni askel askeleelta, päässä pyörii, kurkkua polttaa, olen ihan kekkulissa. En pidä tilanteesta, sillä tiedän, ettei ulko-ovea saa lukkoon. Ihan järjetöntä. Täällä on kaiken maailman eläimiäkin, joille ihan varmasti maistuisi yksi hyvin luumuviinassa marinoitu skandinaavi.
Kun aamulla heräsin pään kivistykseen, en voinut kuin todeta, että georgialaiset todella ovat niin ystävällinen kansa, kuin minulle on kerrottu ja kuten olen täällä päässyt todistamaan. Vaikka illan inhottavat pelkotilat olivat aiheettomia, päätin, että kyllä tämä saa olla viimeinen kerta, kun vietän iltaa keskellä Kaukasusta ilman puhelinverkkoa, viiden miehen ja kahden rynkyn sekä kotipolttoisen juoman kanssa.
Chuck Norris oli illalla hävinnyt omille teilleen, mutta juoksi minua iloisena vastaan, kun istahdin ulkorappusille haukkaamaan happea.
Kohta lähdettäisiin kalaan.
Mitä haluaisit lukea seuraavaksi?
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
22 Comments
Add comment Peruuta vastaus
This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.
Huh mikä stoori. Juu nykyään en tollaseen lähtis, vaikka nuorempana olisin ehkä mennykin. Todella rohkea olit ja onpahan ihan huikea tarina kerrottavana!
Kun olisin tietänyt mihin ryhdyn.. Olisi jäänyt tämäkin kokematta, näkemättä ja teille muille jakamatta. Matkailu ja kohtaamiset ovat kyllä elämän suola – hyvässä ja haavassa.
Huh huh, oot mun idoli. Hyvä että kaikki sujui lopulta hyvin vaikka darra taisikin olla. Kuten Kea sanoi niin mahtava tarina kerrottavaksi!
Onneksi ei ihan niin paha darra, kuin olisi voinut olettaa. Shotit olivat pienempiä (onneksi) kuin Suomessa. Enkä kyllä niihin täälläkään enää ole koskenut aikaan, paitsi joskus naukkaan yhden kera ystävien.
Yllätten sekin on nimetty Nellan kyyneleeksi – alan nimittäin aina tunteilemaan näistä väkevistä.
Nainen! Nää sun tarinat. Mahtavia!
Kiitos!
Apua, tossa oli ainekset kyllä vaikka mihin. Onneksi kävi hyvin ja sait hyvän tarinan.
No sanopa muuta. Elämä – ja matkailu – opettaa.
Marinoitu skandinaavi nauratti, vaikka paikka olisi voinut olla totinen. Onneksi tapasit ystävällisiä miehiä! Ja koiran. 🙂
Tämä on sitä matkakertomusten aatelia!
Kiitos Tarja! Kiva kuulla, että nämä tällaiset ovat tykättyjä. Itseasiassa olette kyllä räjäyttäneet kävijäluvut uusiin lukemiin, joten iso kiitos siitä <3
Kreisi mimmi, hieno tarina. Makee blogi!
Kiitos Sude!
Ai kamala! Kuulostaa kyllä hirmuisen ahdistavalta ja pelottavalta, mutta onneksi muistoksi jäi vaan jännittävä tarina jaettavaksi! 🙂
No sitä se kyllä hetkittäin olikin, mutta loppu hyvin kaikki hyvin!
Tää voisi olla sun kirjan aloituskappale. <3 Aikamoinen sissi!
Voi että Jenna <3
Jotenkin sitä aina miettii, että miten joku saa kuvat ja sanat niin hyvin kohdilleen. Aivan mieletön tarina! Juuri tällaisia on hienoa lukea, tuovat mukavasti särmää ja muistuttavat meitä siitä, ettei se reissaaminenkaan aina ole pelkkää ihanaa pumpulia, kuten moni kuvittelee.
Kiitos upeasta blogistasi. Siinä on kaunista syvyyttä.
Kiitos sinulle kauniista kommentistasi. Itseäni ja teitä – ja isää, joka ei varmasti olisi halunnut tietää koko asiasta – vartenhan näitä tulee kirjoitettua. Jakamisen ilo, paras ilo.
🙂
Mahtavan upeat kuvat.Ja stoori!
Huh. Vaikka noin keskimäärin en pelkää, niin tällaisessa tilanteessa olisi varmaan itseäkin ruvennut pelottamaan. Vaikka olisi kuinka ystävällisesti ja uteliaasti esitetty kysymykset poikaystävistä ja kosinnoista, niin aina tuollainen saa itsellä pienen epäilyksen omasta turvallisuudesta pintaan.
Vähän aiheen vierestä: Minun on pitänyt useasti kirjoittaa siitä asiasta, että monissa maissa matkustaessa – yksin tai seurassa – tutustuminen uusiin ihmisiin tarkoittaa käytännössä tutustumista miehiin. Vaikka paikallisia naisia tapaisikin, rajoittavat usein kielitaito ja/tai tapakulttuuri syvällisempää tutustumista. Ilman yhteistä kieltäkin voi toki tutustua, mutta se ottaa yleensä enemmän aikaa, jota taas ei usein ole samalla tavoin käytettävissä, koska naisilla ei ole välttämättä mahdollisuutta esim. istua nuotiolla ryyppäämässä.
Minua ei ole koskaan matkustaessa huutelua enempää ahdisteltu kuin toisten valkoisten länsimaalaisten toimesta, vaikka en todellakaan ole mikään mallikelpoinen esimerkki turvallisesti matkustamisesta. Toistaiseksi on vain käynyt tuuri, että ihmisiin luottaminen on osoittautunut ei vain hyväksi vaan usein aivan loistavaksi ajatukseksi. Mutta kyllä se realistisen suomalaisen ääni siellä takaraivossa kuiskuttelee, että kauankohan ajattelit hyvän tuurisi jatkuvan. Ja että kuinka lähellä mahdollisesti olivat todella ikävät tapahtumat, mutta et vain tullut huomanneeksi asiaa, koska olit liian sinisilmäinen tai liian pöhnässä. Tätäkin tekstiä luin sydän syrjälläni tietäen, että olisin itse voinut olla aivan samassa tilanteessa, joka olisi voinut päättyä hyvin monella tapaa. Hyvä kuulla, että mitään päänsärkyä pahempaa seurannut, mutta pelkotilat tapahtumahetkellä ovat täysin ymmärrettävä asia. Toivon sinun(kin) kuitenkin muistavan, että olivat ympäröivät ihmiset kuinka ystävällisiä tahansa, ei pelko ole sinun syytäsi tai häpeän aihe. Se on ympäröivän maailman opettama reaktio, jonka perisyyt ovat aivan muualla kuin omassa päässä.
Tunnen georgialaista kulttuuria sen verran huonosti, että oli pakko googlata tämä maljannostoasia, koska ei olisi ensimmäinen kerta, kun jotakuta huijataan luulemaan tehneensä jotain loukkaavaa. Vallankäyttökeinoja kun on monenlaisia. Mutta ilmeisesti kyse on tästä: https://en.wikipedia.org/wiki/Tamada
Tuo ensimmäinen kappale on niin totta.
Kiitos noin muutenkin hienosta kommentista. Samoin olen minäkin sen tyylinen, että luotan helposti ihmisiin. Totta kai sitä aina välillä miettiikin ja osaa puntaroida tilanteita, mutta tämäkin tilanne tuli vastaan sattumalta. Oletin, ettei perillä ole muita, kun siitä ei oltu puhuttukaan. Se mihin varauduin oli, että varasin itselleni oppaan, jonka nimestä en osannut sanoa onko hän mies vai nainen, kun Italiassa minua vei Adamellon vuoristopoluille saman niminen nainen.
Aikamoista.
Kiitos myös kannastasi pelkoon – se on aivan totta, ja ihan turhaan sitä häpeää tai kuvittelee, ettei siitä pitäisi kirjoittaa. Jotenkin minusta on alkanut tuntumaan, että se Varjokaipuu alkaa syntymään tähän koko blogin ylle ihan itsestään, kun on vaan helpompaa kirjoittaa oikeasti kaikesta muustakin, kuin niistä kaikkein ihanimmista hetkistä. Sitä kun matkailu ei ikinä pelkästään ole.
Ja mitä tulee tuohon linkkiin, niin minun oli ihan pakko tulla heti vastaamaan kommenttiisi, kun luin vastauksesi puhelimella. Kyse on juuri tuosa ja muistan, että miehet moneen kertaan sanoivat maljan olevan teemalla past, present and future. Sitä juotiin meille, meidän vanhemmille, jo edesmenneille isovanhemmille ja ystäville.
Kylläpä jotenkin otti ihan syvältä sisältä lukea tuosta Tamadasta. Kiitos ihan mielettömän paljon, että kaivoit sen esiin ja jaoit tänne. Mulle jäi tästä ihan mahdottoman hyvä fiilis ja jollain tavalla myös helpottunut olo.
Vaikka maassa kuinka yrittää olla maan tavalla, niin on inhimillistä mokata. Onneksi!