Balladi pahasta olosta

Prologi: Kyllä minä olen aina miettinyt, että on paikkoja, joihin en haluaisi lähteä yksin naisena.

Badlandsin kuivat ja karut kanjonit hävisivät hiljalleen selkäpuolen horisonttiin jatkaessamme matkaa entistä syvemmälle Vashlovanin kansallispuiston syliin, kohti ensi yön majapaikkaamme.

Möykkyisän ja mutkikkaan tien varrella pysähdyimme erään Rangersin luona, jolle Vanja vei muutamia työkaluja ja köyttä. Miesten jutellessa niitä näitä kävin ihastelemassa maan presidentin mukaan nimettyä Mikheil-hevosta, joka käyskenteli rauhalliseen tahtiin pihamaalla kuivaa nurmikkoa pureskellen.

Välillä se nosti kaunista kaulaansa ja katsoi minua, hirnahti ja jatkoi sitten taas syömistä.

Olen monesti ennenkin miettinyt, että mistä tuo kumman kelmeä sää syntyy juuri ennen kuin vuorten taa laskenut aurinko värjää aivan upean auringonlaskun. On kuin olisi tyyntä myrskyn edellä.

Tästä hetkestä tuohon viimeiseen kuvaan ei ole aikaa kuin puoli tuntia.

Täällä on muutama kivinen bungalovi, joita jostain syystä kutsutaan aasialaisilla nimillä, vaikka mökeiltä ne minun mielestäni näyttävät. Saan yhden sellaisen käyttööni, ja tuvasta löytyy pieni keittiö, kylmä käsisuihku ja vessa. Kamiina, joka laitetaan tulille heti, sillä yöt ovat näin joulukuun aikaan kylmiä.

Sähköllä valaistaan ainoastaan katon pieni lamppu.

Vaikuttaa mukavalta paikalta.





No mutta, on illallisen aika. Oppaani Vanja on kattanut pöydän yhdessä kahden puistovahdin eli rangersin kanssa. Tarjolla on kaikenlaista säilöttyä lihaa. Kummallista kyrillistä haltiakieltä ja outoja tarjoiluehdotuksia. Sitten on läskiä ja jänteitä ja rustoja. Kylmässä valkosipulikastikkeessa marinoituja, viipaloituja lehmän selkänikamia. Puistattaa. Jotain on kuitenkin syötävä, sillä olen viimeeksi maistanut leipää aamulla, ja nyt laskee aurinko.

Kun kuuma ja sihisevä paistinpannu lasketaan pöydälle punaisen tiiliskiven päälle, huokaisen helpotuksesta. Munakasta!

“Siinä on seassa lehmänaivoja, tämä on parasta paikallista herkkua.”

Kuulitteko nielaisuni sinne ruudun toiselle puolen saakka?

Minkäs teet, minä söin, nälkä kun oli, ja kun kerran pöydän arvovaltaisinta eli vieraan titteliä sain kunniakseni kantaa. En maistanut mitään, nieleskelin vain. Mutta kohteliaana en sitä kenellekään näyttänyt vaan kiitin kauniisti ja purin huulia yhteen, kun aivan Daniel Graigin näköinen mies lappasi kysymättä uuden kauhallisen höyryävää mössöä lautaselle.

Naurahdin väkinäisesti. Georgian Graig katsoi minua sinisillä silmillään, nyökkäsi ja nosti maljan kotipolttoista Chachaa – luumuviinaa, kurkun korventajaa ja kaikkein pahinta alkoholia, mitä olen eläessäni maistanut.

Sitten ei enää mennyt mikään kuten olisin toivonut.

Ensinnäkin miehet alkoivat ryyppäämään ihan toden teolla, mitäs muutakaan täällä erämaan keskellä voi tehdä. Kännykätkään kun eivät kuulu. “Kotiin ei sitten pysty soittamaan”, tuumaa Vanja ja iskee silmää. Nostetaan toiset shotit ja kolmannet ja neljännet ja kurkkua polttaa, mutta en kehtaa sanoa ei kiitos, sillä tyytymätön vieras on pahinta, mitä tässä tapauksessa voi olla. Ja koska maassa ollaan maan tavalla, en tietenkään halunnut, että kukaan isännistä kuvittelisi, etten olisi tyytyväinen. Tarjoavathan he parasta, mitä heillä on.

Kuudennen shotin kohdalla mietin kahden litran vesipulloani ja buranapakettia, jonka olen onneksi pakannut mukaan reppuun. Niille tulee tarve, jos tämä jatkuu yhtään kauempaa.

Ja jatkuuhan se. Aletaan kysellä, että minkä ikäinen olen, onko minulla poikaystävää, voiko nainen Suomessa kieltäytyä kosinnasta – täällä kun eräänkin laulun mukaan nainen kääritään mattoon, heitetään olalle ja ryöstetään vuorille. Vanja kertoi minulle siitä aiemmin tänään.

He vain vitsailevat ja ovat hyväntahtoisen utelaita, sillä täällä ei kuulemma koskaan reissaa yksinäisiä tyttöjä.

Koetan olla kohtelias ja ehdotan maljaa, mutta saan suoraan sanottuna ihan helvetin tylyn vastaanoton. Vain pöydän pääjehulla eli James Bondilla, jonka koiran nimi muuten on Chuck Norris, on oikeus moiseen. Tekee mieli vajota maan alle. Hävettää. Tekoni olisi kuulemma isokin loukkaus, mutta kun nyt olen täällä ensimmäistä kertaa ja kun en (näemmä) tunne maan tapoja, ja noin yleensä kun on ihan normaalia nostella maljoja – ovat hekin sen nähneet elokuvista ja tietävät muista maista – niin menkööt.

Armo käy oikeudessa ja saan nostaa maljan miehille, jotka ovat kattaneet pöydän ja tarjoavat jopa hedelmiä, joita saa seuraavan kerran vasta muutaman viikon päästä, kun vahtivuoro taas vaihtuu.

Pääsin juuri huokaisemaan helpotuksesta, kun ovelle kolkutetaan. Kurkkusalaattia. Ne aiemmin tänään vettä hakeneet, rajalla vartioivat sotilaathan siinä seisovat, rynkyt ronskisti olalla. Sitten astuvat sisään ja nakkaavat lakit sängylle. Aseiden näkeminen vääntää vatsaa, sitten puistattaa ja inhottava kylmä hiki nousee iholle. Tupakkaa palaa niin, että henkeä ahdistaa, ja miehet jäävät kanssamme eivät juomaan mutta syömään. Ja kyselevät hiljaisella äänellä minusta, kyllä minä sen tiedän.

Ihan varmuuden vuoksi työnnän käden taskuun ja varmistan, että siellä on se rajavartiolaitoksen pyylevän tädin leimaama paperi. Sitä kuulemma pitää näyttää, jos kysytään.

Ei onneksi kysytty mutta hymyiltiin.

Jossain vaiheessa, kun äänenlaatu alkaa pakottaa korvia ja kun tupakka ei tunnu enää mitenkään romanttiselta ajatukselta, vaikka siitä pinttyneenä versiona edellisessä kirjoituksessa tunnelmoin, nousen ja kiitän illasta. “Minun on nyt ihan pakko mennä nukkumaan.”

Kaikki toivottavat hyvää yötä ja sinisilmä antaa sylillisen halkoja mukaan, jotta voin tuupata ne uuninpesään, ettei tule kylmä.

“Saitko varmasti tarpeeksi syödäksesi?”





Ulkona on sysipimeää, miesten nauru hiljenee taakseni askel askeleelta, päässä pyörii, kurkkua polttaa, olen ihan kekkulissa. En pidä tilanteesta, sillä tiedän, ettei ulko-ovea saa lukkoon. Ihan järjetöntä. Täällä on kaiken maailman eläimiäkin, joille ihan varmasti maistuisi yksi hyvin luumuviinassa marinoitu skandinaavi.

Kun aamulla heräsin pään kivistykseen, en voinut kuin todeta, että georgialaiset todella ovat niin ystävällinen kansa, kuin minulle on kerrottu ja kuten olen täällä päässyt todistamaan. Vaikka illan inhottavat pelkotilat olivat aiheettomia, päätin, että kyllä tämä saa olla viimeinen kerta, kun vietän iltaa keskellä Kaukasusta ilman puhelinverkkoa, viiden miehen ja kahden rynkyn sekä kotipolttoisen juoman kanssa.

Chuck Norris oli illalla hävinnyt omille teilleen, mutta juoksi minua iloisena vastaan, kun istahdin ulkorappusille haukkaamaan happea.

Kohta lähdettäisiin kalaan.