Elämä – ja matkailu – opettaa | osa 2

“Kombo on kaikessa absurdiudessaan surullinen. Jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmilla reissuillani nähnyt ja jotain sellaista, jota ei oikein osaa käsitelläkään. Tuokin hieno tuubirakennus, kesken jäänyt varojen loputtua. Siinä se nyt makaa paikallaan tyhjänä kuin halpa makkara, vaikkei halpa ollutkaan.

Täällä on paljon vanhaa ja keskeneräistä.

Se oli ote ensimmäisestä osasta. Mikäli missasit sen, lue juttu täältä.





Rakas Georgian päiväkirja osa 2,

tänään maanantaina teki mieli haistattaa pitkät paskat tuolle ah niin kauniille kartvelilaiselle haltiakielelle, jota fiilistelin etukäteen ihan urakalla ja joka sitten kehkeytyi lopulta koko reissun suurimmaksi päänvaivaksi.

Vaikka vähän jännitinkin etukäteen, muistin reitin hienosti lähimmälle metroasemalle. Nousin oikeaan suuntaan menevään metroon kohti Isanin asemaa. Perille päästyäni taputtelin itseäni olalle, olihan kaikki mennyt kuten pitikin. Tuolla näkyy se bussipysäkki, mihin minun käskettiin mennä, olen siitä varma.

Vaan eipä olisi kannattanut olla.

Niinhän minä edellisessä osassa kirjoitin, että: “Otetaan vaikka esimerkiksi julkinen bussiliikenne, joka on ja jota ei ole. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sinun täytyy vain tietää, missä kohtaa tienposkea seisot, jotta harmaa minivan vailla minkäänlaisia numeroita tai nimiä osaa ottaa sinut kyytiin.”

Kuten arvata saattaa, olin väärällä pysäkillä. Tuossa noin, kuvan hahmon kohdalla.

Kello oli jo reilusti yli sovitun puolenkymmenen, ja aloin hieman hädissäni kyselemään ohikulkijoilta bussia Dedoplitskaroon. Kaikki pudistelivat päätään. Jatkoin kyselemistä, ahdistuin, alkoi kiukuttamaan, minulle nosteltiin hartioita. Sain ymmärtäväisiä hymyjä, jotka ymmärsivät harmin mutta eivät osanneet auttaa – tai selittää, että mistä se seuraava bussi lähtee ja milloin. Jonkun ajan päästä nousi eräästä keltaisesta tilataksista mies, joka puhui auttavasti englantia. Mutta se riitti! Hän vei minut viereiselle kadulle, jonka näette tuossa alemmassa kuvassa. Siinä oikealla on tie ja kymmenittäin autoja parkissa. Takseja.

Mies saattoi minut autoille, kertoi kuuluvaan ääneen että tyttö haluaa Dedoplitskaroon, huiskaisi kädellään, hymyili ja lähti. Siinä samassa parisenkymmentä lyhyttä ja lihavaa setää oli kimpussani. Kaikki toistensa kopioita. Kaikilla samanlaiset vaatteet: tumman siniset suorat housut, musta pomppatakki, tumma lättähattu.

Jokainen olisi totta kai vienyt minut perille, mutta kun 90-luvun alun nokialaisten ruutuihin näppäiltiin lukuja 70 ja 65 ja 60, totesin, että kyllä minä tiedän matkan kustantavan bussilla vain 7 laria (noin kolme euroa), eli en todellakaan maksaisi taksikyydistä kymmenkertaista summaa, vaikka yksityisautolla mentäisiinkin.

Seisoa siinä nyt sitten rinkkansa kanssa päätä lyhyemmän mieslauman keskellä, manata tuuriaan ja ikävöidä kotiin. Eniten hatutti se, että ajomatka Azerbaidzanin rajalle kestäisi sen verran kauan, että minun olisi jo pitänyt olla matkalla kohteeseen. Sitä paitsi siellä minua odottaisi toinen kyyti.

Jes.

Vedin henkeä, puhalsin ilmaa posket pulleina ulos ja todistelin itselleni kaiken lutviutuvan. Laittaisin VisitGeorgian Ninolle meilin, että missasin bussin ja tarvitsen uuden kyydin. Täällä, katsokaas, maan turistitoimisto auttaa matkalaisia mielellään ja buukkaa heille kyytejä ja kuljettajia, sillä kuten olette jo ehkä saaneet käsityksen, bussiasemaa ei ole. On vaan se helkutin tie, jonka varressa on autoja ja johon bussit pysähtyvät pieneksi hetkeksi vain ottamaan uusia kyytiin ja päästämään toisia pois.

Että tällainen järjestely täällä. Ollaan sentään maan pääkaupungissa.





Päätin siis laittaa Ninolle viestiä, jotta pääsisin matkaan ja ajoissa perille. Kytkin langattoman päälle. Eilisen Tbilisi-kierroksen aikana wifi toimi ihan hemmetin hyvin, ja pieni hymynkare nousikin piristämään suupieliä, kun Tbilisi loves you ilmestyi näytölle.

Mutta sitten: TATAA. Ei toimi.
Ei vaan toimi.
Ei vaan Tbilisi rakastanutkaan mua.

Miksi juuri nyt?

Liekö syynä katvealue tai joku muu tilapäinen häiriö, ihan sama, otsasuoni sykkien sai purra hammasta ja hengittää vielä syvempään. Onneksi minulla oli jäänyt auki Ninon meili, josta sain hänen numeronsa. Ei muuta kuin soittoa naiselle joka pahoitteli, että oli ohjannut minut väärään paikkaan. Olin siis loppujen lopuksi mennyt sinne minne pitikin, mutta siinä on vissi ero, sanooko pysäkin olevan steissin vieressä vai vastapäätä.

Mutta ei minunkaan englantini täydellistä ole.





Puolen tunnin odottelun ja noin viiden eri soittokerran ja säätämisen päätteeksi Nino käski minun seistä siinä missä olinkin, apteekin edessä, jotta pieni ja lihava mies tulisi hakemaan minua.

“Kaikki ovat pieniä ja lihavia!” parahdin puhelimeen.
“Tämä mies on oikeasti todella lihava.”

Ja niin hän olikin, lihava kuin mikä mutta kovin herttainen ja heilutteli kädellään jo kaukaa. Kummakos, kun olin koko reissun ajan ainoa näkemäni turre, helppohan minut oli joukosta erottaa. Tällä reissulla en siis hengaillut muiden reissaajien seurassa pubeissa tai muuallakaan, sesonki kun taitaa olla kesällä.





Kun viimein istuin kiinankielisellä (?) navigaattorilla varustetun taksin kyytiin, huokaisin helpotuksesta. Pääsisin ehkä sittenkin ajoissa perillä ja kohti kansallispuistomaisemia. Vaan enpä silloin tiennyt, että puhelinsoitot maksoivat loppujen lopuksi yhteensä noin 80 euroa, että ihan sama olisinko sitten ottanut sen riistohintaisen taksin kaiken tuon säätämisen sijaan.

Onneksi tässä maassa ollaan silti ystävällisiä ja avuliaita, kun itse munaa ja mokaa. Eksyy ja myöhästyy. Ilman Ninoa seikkailisin varmasti vieläkin jossain Isanin nurkilla.

Elämä – ja matkailu – opettaa. Se tässä hommassa parasta onkin.