Intro: Tämä tarina liittyy vahvasti tulevaan, minkä vuoksi haluan saattaa teidät hetkeksi takaisin Thaimaan tuuliin.

Joillain kohtaamisilla on elämässä paljon suurempi merkitys, kuin siinä hetkessä osaisimme kuvitellakaan. Niin kävi Thaimaan Sukhothaissa.

Olin viettänyt yön aivan Sukhothain historiallisen puiston nurkilla, pyöräillyt alueen kahteen kertaan päivällä ja illalla. Siellä Universumin suojissa, nurmikolla istuessaan ei ollut ajankulusta tietoakaan – onneksi sitä varten ovat puistonvartijat. Sain hymyn ja ystävällisen kehotuksen hypätä takaisin pyörän selkään, sillä alue suljettaisiin yhdeksältä.

Seuraavana päivänä tarkoitukseni olisi keksiä itselleni kyyti provinssin toiselle puolen, missä Baan Solim Homestay sijaitsisi. Olin katsonut majapaikkani lähelle lentokenttää, josta minut poimittaisiin aamulla bussiin ja sisäiselle lennolle Bangkokiin. Arvaatte varmaan, munasin homman toistamiseen.

Kuka neropatti on antanut luvan kahdelle samannimiselle paikalle yhdessä kaupungissa?


Samut Songkhram


Eilisen yösijani emäntä ei puhunut englantia muutoin kuin “hei, tervetuloa, kiitos, aamupala, näkemiin.” Onneksi puhelimesta löytyi offlineen tallennettu Google Translator, jonka avulla yritin selventää, minne olin matkalla. Nainen pudisti päätään ja soitti paikalle tuktukin. Mies saapui paikalle, katsoi antamaani osoitetta ja pudisti hänkin päätään. “Liian kaukana.” Kuusikymmentä kilometriä tuktukissa tuntui minustakin liian pitkältä, joten ehdotin taksia. “No taxi! No drive.” Jaahas. Mies kuitenkin huitoi hyppäämään kyytiin hokien “bus station”, joten mitä muutakaan olisin tehnyt. Hurruuttelimme puolisen tuntia ison tien reunaa kohti linkkuasemaa.

Pysäytimme perillä minivanin viereen. Tuktuk-kuski näytti ratin takana istuvalle osoitetta ja puhelinnumeroa. Kuski soitti kohteeseen, kurtisteli kulmiaan, pudisti päätään. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt olevani kotimajoituksen historian toinen asiakas, minkä vuoksi kukaan ei vielä tunnistanut paikkaa nimeltä. Yllätys.

Ilman yhteistä kieltä on hankalaa toimia. Hymyilyttää toki ja naurattaa. Siinä vaiheessa, kun minivan-kuski kohteliaasti kieltäytyi kuljetuksesta, alkoi alahuuleni väpättämään. Mitä nyt, eikö tässä maassa kaiken pitänyt olla mahdollista? Tuktuk-mies katsoi minua ja pani takuulla merkille surkean olotilani, pohti hetken ja kaivoi povaristaan puhelimen, näpytteli luvun näytölle ja ojensi minulle. “Aika paljon..”, tuumasin, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Ajoimme 65 kilometriä tuktukin kyydissä ison tien vartta kohti kotimajoitusta, jonka en myöskään tiennyt olevan väärä.


Samut Songkhram


Matkan aikana tuntui suorastaan kuninkaalliselta, kun kaikki työmiehet vilkuttelivat minulle. Myös naiset ja pienet lapset heiluttelivat käsiään.

Kaikki vilkuttelivat ja hymyilivät – niin minäkin.


Samut Songkhram Samut Songkhram


Kohteessa minua odotti ihastuttava pariskunta. He olivat kunnostaneet vaimon isoäidin vanhan puutalon majapaikaksi, mahdottoman sieväksi sellaiseksi. En ollut ennen päässyt astumaan sisälle perinteiseen kotiin saati aitoon thaimaalaiseen rakennukseen, minkä vuoksi tällainen kotimajoitus tuntui entistäkin arvokkaammalta kokemukselta.

Kävi ilmi, että Baan Somlim Homestay oli avattu vasta viime viikolla ja minä olin paikan toinen asiakas. Siltä minusta ei kuitenkaan tuntunut, ystävältä tai perheenjäseneltä ennemmin, niin hyvin minut otettiin vastaan. Pariskunta tarjoitui näyttämään kaupunkia, night markettia ja heidän banaanifarmiaan, josta olin aivan äärimmäisen innoissani. Rakastan istutuksia ja puutarhoja, minkä vuoksi halusin ehdottomasti vierailla heidän pienellä plantaasillaan.

Söimme lounasta lähellä sijaitsevassa ravintolassa, kävimme ostoksilla ja vierailulla vaimon kotitalossa, joka sijaitsi aivan banaanifarmin vieressä. Tapasin koko suvun nuorimmasta vanhimaan.

Laitoimme yhdessä illallista. Kuuntelin innokkaana hostieni tarinoita Nepalin vaellukselta, jolta he olivat juuri palanneet, olinhan itsekin lähdössä kiertämään Langtangia neljän kuukauden päästä. Jutustelun lomassa avasin puhelimeni tarkistaakseni, moneltako lentokenttäbussi lähtisi – siinä samassa tuntui, kuin joku olisi kauhaissut kylmällä kauhalla rintalastan alta.

— Minä olen väärässä paikassa.



Samut Songkhram


Munasin lentokentän saavuttuani Bangkokiin, munasin uudestaan päästyäni Sukhothaihin. Ironisinta oli se, että oikea paikka sijaitsi kirjaimellisesti sen eilisen hostellini takana. Mutta ei, minä olin katsonut karttaa vain toisella silmällä, etsinyt puolipäivää kyytiä tänne ja maksanut pitkästä kyydistä kalliin hinnan. Uskomatonta. Purskahdin hysteeriseen nauruun, joka tarttui muihinkin. Apichat pyyhki silmiään ja katsoi minua:

— Mitäs nyt tehdään?
— Moneltako lentosi lähtee?
— Seitsemältä.
— Herätään viideltä, minä heitän sinut kentälle.

Ja niin Apichat soitti kuljettajalle, ettei suomityttö muuten nouse kyytiin vaan tulee suoraan kentälle.


Samut Songkhram


Aamukoneessa kohti Bangkokia banaanifarmin vieno tuoksu ympärilläni tuntui kuin lämpimältä syliltä.

Miten mielettömiä ihmisiä olenkaan saanut matkoillani kohdata.


Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Samut Songkhram

Tee tunnelmallisia kuvia Lightroom Presettien avulla

Tutustu

Privacy Preference Center