Kohtaamisia - Ole sinä minun vasempani

Kohtaamisia – Ole sinä minun vasempani

Puikahdin osoitteen ohjaamalle sisäpihalle Kathmandun katujen hulinasta. “Namaste!” toivotin iloisesti respan miehelle. Se oli ensimmäinen nepaliksi oppimani sana.

Myöhemmin vuorilta tulisivat tarttumaan myös “bistari bistari; slowly slowly” ja “tannewad; kiitos” sekä monta muuta. Mutta se on toinen tarina, joten kirjauduin sisään. Kiipesin rinkka selässä kolmannen kerroksen kattoterassille, josta löytyi ovi neljän hengen dormiini. Peitot olivat juuri niin muheita, kuin kuvat olivat antaneet ymmärtää – kerrankin!

Toisella alapedillä istui hymyilevä tyttö, joka esittäytyi Sajaniksi.

— Hei! Matkustatko yksin? Ollaan kaksin tässä huoneessa!
— Kyllä, pari yötä tässä ja sitten vuorille. Entä sinä?
— Saavuin juuri viikon joogaretriitiltä, se oli kamalaa. Ei yhtään minun paikkani!
— Voi ei, onpa kurja kuulla..
— Halusin ihmisten ilmoille sieltä hiljaisuudesta! Ja kunnon ruokaa!
— No sepä hyvä, minun on nälkä. Lähdetkö syömään?
— Mielelläni!

Ei ole ensimmäinen kerta, kun kutsun tai lähden ventovieraan kanssa illalliselle. Hostelleissa tapaa aina uusia ihmisiä, mikä on yksinmatkustamisen parhaita puolia. Tiputtelimme portaat alas takaisin Kathmandun pölyisille kaduille, ja kiitin hiljaa mielessäni banaanifarmin Apichatia. Miestä, josta kirjoitin edellisessä blogiartikkelissani.

Puhuimme paljon: Matkoistamme, perheistämme ja työstämme. Tuli sekin hetki, kun näytin yllä olevaa kuvaa kissastamme Belasta.

— Ei voi olla totta, ihan kuin meidän Belu!
— BELU? Toistin hämmentyneenä.
— Niin, Belu! Maailman ihanin ja omistushaluisin tyttökissa, hän eli pitkän ja hyvän elämän.
— Ei voi olla totta..
— Ei niin, ja teidän kissa on siis Bela? Oikeasti oranssi?
— Kuin Karvinen..
— Ja kuningatar! Tunkee aina syliin, määrää mielestään koko maailmaa?
— Tietäisitkin!
— Belan täytyy olla Belun reinkarnaatio, niin meidän uskonnossammekin sanottaisiin!

Nauru oli posketonta. Pyyhimme vuoroin silmiämme – minä sinertäviä, Sajani tummanruskeita. Hetkessä yksi asia oli yhdistänyt kaksi täysin ventovierasta matkailijaa. Kissa.

Mutta niinhän buddhalaisuuskin määrittää: “In Buddhism, a cat’s body is the temporary resting place for the soul of a highly spiritual person.”

Kuka Bela on ollut?

Kun saimme vedettyä henkeä, kysyin Sajania kanssani viereseen puutarhaan, Gardens of Dreamsiin.

— Mennään toki, vaihdan vaan ensin lenkkarit.
— Niin minäkin, haluan eroon näistä vaelluskengistä, missä ne sukat ovatkaan..

Sajanin vedettyä sukat jalkaansa hän remahti nauramaan: ”Ei voi olla, kaksi oikeaa!” Naurahdin ja jatkoin pukemista. “Mitä! Minulla on kaksi vasenta!”

Koko hostelli luuli meitä varmasti hulluiksi, niin kovaa ääntä pidimme.

— Kuule, kun sanoit aiemmin, ettet uskaltaisi lähteä vaeltamaan toiseen kotimaahani Afrikkaan, niin uskaltaisitko lähteä minun kanssani? Haluaisin muuttaa takaisin ensi vuonna, on hirveä ikävä. Voisit sitten tulla minun luokseni.

Katsoin Sajania ja hänen katseensa vastasi lempeästi.

— Vaellettaisiin yhdessä, minä tunnen paikat ja ihmiset.
— Sinne Danakilin elävälle tulivuorelle, mistä puhuit?
— Sinnepä hyvinkin!
— Kyllä minä voisin lähteä sinun kanssasi.
— Se olisi hienoa! Minä olisin siinä tapauksessa sinun oikeasi, sinä minun vasempani!

Sajani nauroi ja heilutti varpaitaan. Minä pyyhkäisin silmäkulmaani, väitin naurun edelleen vetistävän näkökenttää.

Olen aina pelännyt Afrikkaa. En ihmisten vaan maan mittavuuden ja villieläinten takia. Kuumuuden takia. Erilaisuuden takia. Pelkään sitä, etten kestä ihmisten hätää ja huolta, ja tunnen hirveää syyllisyyttä, että edes ajattelen niin.

Ennen Nepalin matkaani en ollut koskaan edes haaveillut matkasta Etiopiaan, mutta toisin kävi: Thaimaalla oli sormensa pelissä Nepalin kanssa, ja Nepal haluaisi johdattaa minut Afrikkaan. Onko siitä edes teoreettisesti mahdollista kieltäytyä? En usko.

Minä tuskin olisin koskaan valinnut juuri tätä hostellia ilman edellisessä kirjoituksessani teille tutustuttamaani Apichalia, joka huikkasi tästä paikasta.

Miten yksi vinkki voikaan muuttaa ihmisen ajatuksia ja koko maailmaa?

Sen vuoksi minä aion jatkossakin matkustaa mahdollisimman monissa ja erilaisissa paikoissa oman elämäni viimeiselle sivulle saakka.

Entä minne sinä haluaisit matkustaa, mutta kaipaat vielä rohkaisua? Ja voisiko tämä kirjoitus olla sellainen?