Takhti-Tepa – kun spektaakkelimainen luontokohde olikin pettymys
Ironista, että valitsin Georgian matkakohteekseni osittain vain Azerbaidžanin rajan tuntumassa, lähellä Dalin kuollutta tekoallasta, sijaitsevien Takhti-Tepan mutatulivuorten vuoksi.
Luulin olevani matkalla kohti historian spektaakkelimaisinta luontokohdetta.
En tajua, miten annoin tämän kuvan hämätä itseäni niin pahasti.
Ajomatka oli aivan hirveä.
Kun pääsimme pois neukkuaikaiselta soratieltä, maa vaihtui saviliejuksi. Kas kummaa, oltiinhan matkalla mutatulivuorille. Alati ripsivä sade vaan pahensi tilannetta ja ajokeliä: Jeeppi ei ajanut hetkeäkään suoraan, sillä maa oli aivan tajuttoman liukas. Jos yhtään painoi kaasua, sudittiin. Jos yhtään hiljensi vauhtia, liu’uttiin miten sattui.
Nyt tiedän, mistä pelkääjän penkki on saanut nimensä. Joku on varmasti istunut tämän saman matkan luonto-oppaani kanssa. Kysyin useaan otteeseen, että onko tie oikeasti muka niin turvallinen, että meidän kannattaa jatkaa perille saakka. Olin ihan valmis kääntymään takaisin.
”Ei ei, tällaista täällä on aina. Ei hätää, mennään vaan.”
Samaan hengenvetoon hän kertoi parin viikon takaisesta koululaisporukasta, jonka hän oli ajanut tänne pikkubussilla. Pikkubussilla. Auto yllättäen oli jäänyt jumiin sateisen sään vuoksi, ja apua oltiin jouduttu odottamaan puoli päivää. ULLATUS.
Kun neliveto taiteili kapeiden harjanteiden päällä, suljin silmäni. Jos tässä vaiheessa kääntää rattia väärin, kieritään katon kautta ja monesti. Halusin ihan toden teolla luottaa luonto-oppaani ajotaitoihin, mutta kun keskellä aivan tyhjää, aavaa ja avaraa – mitä näitä silmänkantamattomia nyt on – savipeltoaluetta on YKSI AINOA METALLITOLPPA, joka toimii kylttinä Takhti-Tepalle, ei sitä päin voi kaiken järjen mukaan onnistua ajamaan.
Vaan väärässäpä olin, ja niin siinä mentiin kuulkaa kylkimyyryä iloisesti kolahtaen suoraan vasten sitä ainoaa tolppaa koko 10 kilometrin säteellä.
Ihan uskomatonta.
Ja kas, siinähän se nyt sitten on. Mutatulivuori. Hädin tuskin polvenkorkuinen. Myyränkeon kokoinen näppy keskellä Vashlovanin erämaata. Hiljaa pienen pieniä kuplia pulputtava läjä savea ja lehmänlantaa, jota sain raapia vaelluskenkien pohjasta hammasharjan ja lusikan voimin vielä viikkoja reissun jälkeen.
Julkaisin paikasta myös lyhyen videon Instagramiin. Pääset katsomaan sen täältä.
Tästä kohteesta ei valehtelematta jäänyt mieleen muuta kuin paskaiset kengät. Kaiken kukkuraksi vietimme kohteessa ehkä puolisen tuntia, kun sinne ajettiin neljä. Neljä tuntia suuntaansa tästä hetkestä. Sitten ajettiin sama matka ihan samaa vaikeaa ja mieltä riipivää reittiä takaisin.
Eväätkin olivat loppu, samoin vesi. Ääni oli hiljentynyt kellossa. Darra vaan paheni.
Kiristi ihan helvetisti.
En muista milloin viimeeksi olisin ollut niin tyytyväinen kuin istuessani Dedoplitskarossa tupakantuoksuiseen tilataksiin kohti Tbilisiä, jonne matka kestäisi toiset neljä tuntia. Onneksi ehdin napata viereisestä kioskista yhden kuivan leivänkänttyrän mukaan.
Mikään on tuskin koskaan maistunut niin hyvältä, kuin se suolavedellä sudittu sämpyläpitko.
Tässä muuten sitten yksi vähän isompi mutatulivuori. Ovat kuulemma aktiivisempia silloin, kun ei ole näin märkää ja sateista.
Lisää kuvia kyseistä kohteesta löytyy tästä blogista. Teen vielä myöhemmin oman jutun siitä, miten puistoon pääsee, mitä siellä yöpyminen maksaa ja mitä siellä oleskeluun vaaditaan. Nyt en vaan pysty. Sylettää vieläkin koko kohde.
Ja samalla naurattaa, sillä enkö ole ennenkin sanonut, että elämä ja matkailu opettaa. Tulipahan käytyä täälläkin!
Mitä haluaisit lukea seuraavaksi?
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
27 Comments
Add comment Peruuta vastaus
This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.
Ei voi kun nauraa. Huikea stoori!
Kiitos! 😀
Kiitos (ja anteeksi) illan parhaista nauruista! 😀
Tämä oli ihan huippu postaus, mutta voin uskoa, ettei tuolloin paljon naurattanut. Ja mä kun luulin, että meillä hirveä offroad jeeppimatka Falklandinsaarilla, mutta se kesti sentään vaan 2,5 tuntia suuntaansa ja sen päässä odotti upea ranta ja tsiljoona pingviiniä.
Eipä mitään, on ilo palvella. 😀
Olisipa tuollakin odottanut lauma pörröisiä pingviinejä!
Nella! Oot mahtavin tarinankertoja mitä tiedän, nauroin tälle niin paljon!
Sulla on mahtava meno täällä blogissa, keep on doing that good work. Kiitos nojatuolimatkasta Georgiaan.
Kiitos, kiva että pidit! Nämä on näitä ”tulipahan tehtyä” -juttuja, mutta pitäähän niitäkin olla.. 🙂
Haha, vai että sellaiset pulppuavat mutatulivuoret! Välillä kyllä naurattaa, miten paikoissa voidaan brändätä joku mitätön asia suureksi nähtävyydeksi. Mistäköhän voitais täällä Suomessa leipoa must-nähtävyys? 😉
Tuota ei edes brändätty sen kummemmin, minä itse menin tuohon lankaan. Ja tuo taisi olla ainoita linkkejä, mitä silloin löysin. Että – kiitos Google. 😀
Mutta ajoitte sentään Jimnyllä! <3 😀
Noniin! 😀
Voi eii! 😀
Onneksi jonkun ajan kuluttua tällekin voi mukavasti sitten naureskella. Yleensä ne pahimmat kokemukset saa aikaan hauskimmat tarinat. Juuri eilen kirotessani AA:ta alimpaan onkaloon mietin vain, että jos ei muuta niin kokemus opettaa ja hermoilu on turhaa 🙂
No onneksi! Ja pakko myöntää, että teidän kommentit ovat vauhdittaneet prosessia. 😀
Kyllä tuo sun viimeinen lause on sitten kultaa!
Oh no! Samalla kun voin hyvin kuvitella harmituksen tuollaisen näkemisestä isojen odotusten ja vaivalloisen matkan jälkeen, on pakko sanoa, että tämä postaus silti nosti hymyn huulille. 🙂 Tällaistahan matkailu välillä on. 🙂
Nimenomaan! Ja tämä kuuluu asiaan. Mutta kiva että pidit. 🙂
Hahahahha! Oot paras Nellanen, kiitos tästä aamun piristyksestä. Aikamoisesta vaivannäöstä on kyse, mutta kuten sanoit niin tulipahan tehtyä ja matkailu avartaa.
Näinhän se menee! Eikä tämä viimeiseksi jää. Odotan suorastaan innolla seuraavaa vastaavaa.
Tuo kuoppako on se isoin vuori…. ;D ;D ;D Aaahahahahaha mä kyllä äänestän että kyllä tää tarina melkein oli tuon kaiken arvoinen. Kiitos kun istuit nuo tuskaiset tunnit kamalassa kyydissä uskollisten lukijoidesi takia! 😀
Kyllä, juurikin se! Ja kiitos sulle mahtavasta kommentista. Henkinen tuki on tervetullutta tällaisissa koettelemuksissa 😀 <3
[…] Palataan toviksi takaisin surkuhupaisten seikkailujen Georgiaan. Maahan, jossa ei ole bussiasemaa vaan tienposki. Seikkailuun, jossa voi joutua illallistamaan lehmänaivomunakasta Azerbaidžanin rajalla vartioivien sotilaiden kanssa tai pettymysten tielle kohti pulputtavia mutatulivuoria. […]
Tää oli kyllä paras. Kiitos tästä. ;D
Matkailu opettaa! Aina ei mene ihan putkeen, mutta niistä paskimmistakin jutuista saa monesti ihan hyvät läpät jaettavaksi. Kivaa päivänjatkoa sinne! 🙂
[…] kuvat on taltioitu paluumatkalla Dedoplitskaroon. Vaikka mutatulivuoret olivat pettymys, maisemat jättivät sydämenlyönnin […]
Aivan loistava! Nauroin ääneen 😀
Tulipa elävästi mieleen meidän päiväpatikka Norjan Hardangerviddassa. https://johannasuomela.com/2016/04/23/hortoilua-hardangenviddassa/
Tuon reissun jälkeen Hardangerviddasta tuli melkein synonyymi kotimaiselle v-sanalle. Uudelleen en menisi. En vaikka aurinko paistaisi.
Tämä! Tää naurattaa mua edelleen ihan älyttömän paljon, sori vaan ?. Ja siis näitähän sattuu. Jokaiselle paljon matkailevalle nyt vähintään. Joku eeppinen kohde saa haaveissa ihan älyttömät mittasuhteet, ja sitten se osoittautuukin ihan flopiksi. Tää on hyvä muistutus siitä, että valokuva voi hyvin myös valehdella.
[…] Tahkhti-Tepan mutatulivuoret […]
[…] Tahkhti-Tepan mutatulivuoret […]
[…] Valokuvan rajaaminen on pieni mutta voimakas teko. Sillä voi parhaassa – tai pahimmassa – tapauksessa muuttaa kuvan koko sanoman. Tai siinä ultimaattisen surkeassa tapauksessa tehdä täysin turhan reissun, kuten minä niille Takthi-Tepan mutatulivuorille. […]