Takhti-Tepa - kun spektaakkelimainen luontokohde olikin pettymys

Takhti-Tepa – kun spektaakkelimainen luontokohde olikin pettymys

Ironista, että valitsin Georgian matkakohteekseni osittain vain Azerbaidžanin rajan tuntumassa, lähellä Dalin kuollutta tekoallasta, sijaitsevien Takhti-Tepan mutatulivuorten vuoksi.

Luulin olevani matkalla kohti historian spektaakkelimaisinta luontokohdetta.

En tajua, miten annoin tämän kuvan hämätä itseäni niin pahasti.

Ajomatka oli aivan hirveä.

Kun pääsimme pois neukkuaikaiselta soratieltä, maa vaihtui saviliejuksi. Kas kummaa, oltiinhan matkalla mutatulivuorille. Alati ripsivä sade vaan pahensi tilannetta ja ajokeliä: Jeeppi ei ajanut hetkeäkään suoraan, sillä maa oli aivan tajuttoman liukas. Jos yhtään painoi kaasua, sudittiin. Jos yhtään hiljensi vauhtia, liu’uttiin miten sattui.

Nyt tiedän, mistä pelkääjän penkki on saanut nimensä. Joku on varmasti istunut tämän saman matkan luonto-oppaani kanssa. Kysyin useaan otteeseen, että onko tie oikeasti muka niin turvallinen, että meidän kannattaa jatkaa perille saakka. Olin ihan valmis kääntymään takaisin.

”Ei ei, tällaista täällä on aina. Ei hätää, mennään vaan.”

Samaan hengenvetoon hän kertoi parin viikon takaisesta koululaisporukasta, jonka hän oli ajanut tänne pikkubussilla. Pikkubussilla. Auto yllättäen oli jäänyt jumiin sateisen sään vuoksi, ja apua oltiin jouduttu odottamaan puoli päivää. ULLATUS.

Kun neliveto taiteili kapeiden harjanteiden päällä, suljin silmäni. Jos tässä vaiheessa kääntää rattia väärin, kieritään katon kautta ja monesti. Halusin ihan toden teolla luottaa luonto-oppaani ajotaitoihin, mutta kun keskellä aivan tyhjää, aavaa ja avaraa – mitä näitä silmänkantamattomia nyt on – savipeltoaluetta on YKSI AINOA METALLITOLPPA, joka toimii kylttinä Takhti-Tepalle, ei sitä päin voi kaiken järjen mukaan onnistua ajamaan.

Vaan väärässäpä olin, ja niin siinä mentiin kuulkaa kylkimyyryä iloisesti kolahtaen suoraan vasten sitä ainoaa tolppaa koko 10 kilometrin säteellä.

Ihan uskomatonta.

Ja kas, siinähän se nyt sitten on. Mutatulivuori. Hädin tuskin polvenkorkuinen. Myyränkeon kokoinen näppy keskellä Vashlovanin erämaata. Hiljaa pienen pieniä kuplia pulputtava läjä savea ja lehmänlantaa, jota sain raapia vaelluskenkien pohjasta hammasharjan ja lusikan voimin vielä viikkoja reissun jälkeen.

Julkaisin paikasta myös lyhyen videon Instagramiin. Pääset katsomaan sen täältä.

Tästä kohteesta ei valehtelematta jäänyt mieleen muuta kuin paskaiset kengät. Kaiken kukkuraksi vietimme kohteessa ehkä puolisen tuntia, kun sinne ajettiin neljä. Neljä tuntia suuntaansa tästä hetkestä. Sitten ajettiin sama matka ihan samaa vaikeaa ja mieltä riipivää reittiä takaisin.

Eväätkin olivat loppu, samoin vesi. Ääni oli hiljentynyt kellossa. Darra vaan paheni.

Kiristi ihan helvetisti.

En muista milloin viimeeksi olisin ollut niin tyytyväinen kuin istuessani Dedoplitskarossa tupakantuoksuiseen tilataksiin kohti Tbilisiä, jonne matka kestäisi toiset neljä tuntia. Onneksi ehdin napata viereisestä kioskista yhden kuivan leivänkänttyrän mukaan.

Mikään on tuskin koskaan maistunut niin hyvältä, kuin se suolavedellä sudittu sämpyläpitko.

Tässä muuten sitten yksi vähän isompi mutatulivuori. Ovat kuulemma aktiivisempia silloin, kun ei ole näin märkää ja sateista.

Lisää kuvia kyseistä kohteesta löytyy tästä blogista. Teen vielä myöhemmin oman jutun siitä, miten puistoon pääsee, mitä siellä yöpyminen maksaa ja mitä siellä oleskeluun vaaditaan. Nyt en vaan pysty. Sylettää vieläkin koko kohde.

Ja samalla naurattaa, sillä enkö ole ennenkin sanonut, että elämä ja matkailu opettaa. Tulipahan käytyä täälläkin!