Krapulainen kyynel kaukana kotoa

Krapulaisena edesmenneen munkin kotikoloa vuoren seinämässä katsellessaan saattoi miettiä, että joutaisi tuo joulukuun aurinko pois pilvien taa siitä silmiin porottamasta.

Vaan ei olisi kannattanut manata.

Matkalla kohti Azerbaidžanin rajan tuntumassa sijaitsevia Takhti-Tepan mutatulivuoria alkoi sataa. Oppaani ja kuskini Vanja kertoi, että tie on Neuvostoliiton ajalta, eikä sen kunnostamiseen ole koskaan saatu rahaa. Ja tuskin tullaan koskaan saamaankaan. Siltä se näytti ja tuntuikin: vanha rohmuinen asfaltti oli repeillyt tien leveydeltä, monesta kohtaa puuttui kokonaisia kimpaleita. Vauhti pysyi viidessäkymmenessä tai alle, sillä rengasrikon vaara oli todellinen.

Ajaminen oli raivostuttavan hidasta.

Onneksi en kärsi matkapahoinvoinnista. Tosin sillon en vielä tiennyt, että tämä oli vasta alkua.





Olin tutkinut kartasta, että reittimme kulkisi ohi Dalin tekoaltaan, ja niin nuo hylätyt rakennukset häämöttivät hiljaa sateisessa horisontissa kolmen tunnin matkanteon jälkeen.

Vasemmalla puolella huilasi valkoiseen vaippaan verhoutunut upea ruskamaisema. Oikealla kädellä aukesi eloton tekojärvi, joka ihan hiljaa niiskutti korvaani. Muita ääniä ei kuulunut, oltiin kaukana rajalla ja kaukana kaikesta. Sumu tiivistyi pisaroiksi poskipäille, tai sitten se oli vain kyynel, joka karkasi silmäkulmasta: miten mikään paikka maailmassa voikaan näyttää niin yksinäiseltä.

Tai sitten vaan oli siihen sentimentaaliin mielentilaan aihetta myös eilisellä kotipolttoisella cha challa.