Guilin – Etelä-Kiinan kaunein kansallispuisto

Seuraa viisuminvaihdos Venäjän Tatarstanista Kiinan Guangxīin.

Siksi minä toivoisin, että tekisitte pikimmiten kevyen aikaloikan tähän aiempaan kirjoitukseeni, joka edeltää nyt lukemaanne, sillä tästä alkavat – tai paremminkin jatkuvat – elokuisen Etelä-Kiinan matkani tarinat, jotka tulevat käsittelemään kolmea suosikkiaihettani: luontoa, ruokaa ja junamatkailua.

Aloitetaan Guilinista, koska nälkä kasvaa syödessä ja paluumatkaan on vielä aikaa.





Oikeasti minun piti matkustaa Huippuvuorille, mutta maisemajumalat päättivät, että lähetetään tyttö tällä kertaa lumihuippujen sijaan Guangxin karstivuorille Guiliniin, kahdenkymmenen jenin seteliäkin komistavaan Etelä-Kiinan kauneimpaan kansallispuistoon. Sinne, minne tumman ja tuivertavan Barentsinmeren kuiskaukset eivät kanna.

Finnairin lennot Svalbardiin siis peruttiin, ja halusin valita Euroopan sijaan jonkun sellaisen kohteen, jossa en ole ennen vieraillut. Se on aina samaan aikaan kovin kutkuttavaa ja raastavaa, sillä kielitaidottomuus aiheuttaa paineita, pituuteni aiheuttaa paineita, ihonvärini aiheuttaa paineita, ja jopa silmieni muoto aiheuttaa paineita, sillä niin minäkin matkustan aina aika ajoin ennakkoluulojeni kanssa, vaikka kuinka olisin matkustanut ja missä.

Tärkeintä lienee kuitenkin se, että matkustan aina ennakkoluuloja rikkoakseni.

Ja siksi minusta on ihanaa sanoa: minä ihastuin Kiinaan ensikohtaamisella.





Enkä ylläty miksi:

olen kuullut kerrottavan, että vihreä on sydämen väri;

merenkävijöillä ja maakravuile se merkitsee vapaata kulkua;

ja lähes kaikkia tuo väri rauhoittaa.

Vaan merkillistä on se, että en aina kaikissa tapauksissa erota toisistaan punaista ja vihreää, sillä silmissäni sävyt sulavat yhdeksi sovuksi. Minulla on – erästä lääkärisetää lainaten – vain vähän häiriintynyt väriaisti.





Tiesittekö muuten, että Yángshuòn keijumaisten karstimaisemien läpi kiemurteleva Li-joki on erään arkkitehdin aikaansaannos?

Kas kun siihen valtakunnan aikaan, jolloin Kiinassa vielä sodittiin, piti keksiä keino, miten miehet ja hevoset saadaan kuljetettua kipukohteeseen. “Padotaan ja rakennetaan joki läpi tämän laakson”, on varmasti yksi hulluimmista ja mielipuolisimmista ideoista, joita aikanaan on esitetty.

Mutta se toimi.

Ja se myös synnytti tämän uskomattoman kauniin kansallispuiston, jonka jokiajeluja eivät suinkaan dominoi eruooppalaiset vaan kiinalaiset turistit, jotka ovat lähteneet kiertämään kotimaansa kohteita.

Löysin välittömästi hengenheimolaisuuden.





Löysin sata uutta vihreän sävyä.





Ja luulen löytäneeni yhden uuden suosikkimaan, jonka luontoa on pakko päästä tutkimaan ensi vuonnakin.