Langtang — Himalajan timanttipoluilla
★ Matka on toteutettu osittain yhteistyössä Aventura Matkatoimiston kanssa. Voit tutustua matkakohteeseen ja opastuksiin heidän sivustollaan.
Langtang — Himalajan timanttipoluilla
Kahdeksan päivän mittainen Langtangin-vaellus ei alkanut vahvasti, mutta kouli minusta rohkeamman kuin yksikään aiemmista reissuistani.
Fyysinen, saati henkinen kuntoni ei ollut valmis tähän vaellukseen. Alkukevät oli ollut suoraan sanottuna hirveä, eikä mikään ollut mennyt suunnitelmien mukaan: en ollut valmistautunut kunnolla, ja ajatukseni harhailivat juurakkoisista poluista oman elämän epäonnistumisiin, minkä vuoksi tasapainoni horjui. Jokaista askelta olisi pitänyt jaksaa miettiä, mutta miten? Voimavarat olivat aivan nollassa; jos joku on lähtenyt Nepaliin etsimään itseään, minä eksyin hetkellisesti entistä pahemmin — en toki poluilla, sillä olin varannut itselleni vaellusoppaan, jonka kanssa kulkisin koko matkan. Onneksi.
Olin jo vuosia sitten nimennyt Nepalin yhdeksi suosikkikohteistani siellä koskaan käymättä, eivätkä mielikuvat onneksi pettäneet. Vaikka edessä oleva Langtangin-vaellus tulisi olemaan elämäni raskain ja samalla opettavaisin, muistelen kaikkea kokemaani ilolla ja kiitollisuudella.
Lähdetään matkaan.
Pitkä ja möykkyinen jeeppi-matka Kathmandusta Syabrubesiin kesti 9 tuntia, minkä aikana pidimme muutamia ruokailu- ja levähdystaukoja.
SYABRUBESI-KHANGJIM. Kun Syabrubesin (1 637 m) laidalla sijaitseva pitkä riippusilta on ylitetty, tietää vaelluksen alkaneen. Langtangin rengasreitillä vaihtoehtoja on kaksi: ensimmäisen päivän jyrkkä nousu tai hieman lempeämpi ylämäki Khangjimin kylään. Me valitsimme jälkimmäisen, ja lähdimme helteen saattelemina kohti vuoria.
“Ei voi olla totta!” parahdin ääneen. Toinen vaellussauvoistani katkesi heti ensimmäisten nousumetrien aikana. Pyyhkäisin otsaltani helteen nostamia hikihelmiä, joita ei siinä vaiheessa olisi erottanut tuskanhiestä. Olin hankkinut sauvat ehkäisemään vanhaa vammaani, juoksijanpolvea. Sauvoista on apua, sillä tasapaino pitää paremmin, eivätkä polvet joudu niin kovalle koetukselle. Mutta mitä virkaa olisi yhdellä tikulla? Purin huulta ja pidätin itkua.
Olin varma, että polveni sanoisi sopimuksensa irti ennen puolta matkaa. Kurkussa tuntui raskas möykky.
Olin käytännössä valmis luovuttamaan ennen kuin vaellus oli ehtinyt edes kunnolla alkaa, mutta onneksi sauvassa ihme kyllä riitti pituutta juuri sen verran, että pystyin käyttämään sitä loppumatkan. Harmitti silti, tietenkin, ja pelko polvivamman uusimisesta painoi mieltä. Ei auttanut kuin hengähtää hetki ja jatkaa matkaa loputtomalta tuntuvaan ylämäkeen, jonka suomat maisemat onneksi häivyttivät huolet (ainakin hetkeksi), kiitos ympärillä aukeavien maisemien. Himalaja. Viimein!
Juomatauot olivat tarpeen maaliskuun paahtavan auringon alla.
Pysähdyimme puolessa välissä matkaa teetuvan terassille, jonka pihalla kanat ja kukko käyskentelivät talon isännän nostaessa pienen ukulelen näköisen kielisoittimen syliinsä. Hän sulki silmänsä ja alkoi laulaa säkeitä, jotka olisin toivonut ymmärtäväni.
Ehkä ne kertoivat vuorista, luonnosta, tai ehkä hän vain lauloi rakkaudesta. Halusin uskoa jälkimmäiseen ja kaikkiin yhteensä.
Heikosta alkusuorituksesta johtuen saavuimme paikallisen Tamang-heimon kylään vasta vajaan viiden tunnin jälkeen, vaikka matkaan voi normaalisti allokoida noin kolme tuntia.
Perillä meidät otettiin sydämellisesti vastaan Tibetan Guest Housen puolesta. Talon emäntä, paikallista väestöä edustava MARY laittoi meille herkullista lounasta, jonka oppaani YUBRAJ CHAPAGAIN ahmi sormin ilman länsimaalaisille tuttua lusikkaa. Tapa on samaan aikaan todella alkukantainen ja silti viehättävä. Sellainen että haluaisin kokeilla itsekin, vaikka tiedän, että siitä vasta sotku syntyisi. Ruokaa ei nimittäin vain lapata suuhun, se syödään tietynlaisella ja taitavalla sormiotteella.
Mausteisen dal bhatin jälkeen lähdimme oppaani kanssa tutustumaan pienen kylän elämään: sitä oli ja ei ollut, sillä aika oli pysähtynyt jo kauan sitten. Onneksi muita vaeltajia näkynyt. En olisi jaksanut puhua kenenkään kanssa. Halusin vain nukkua, minkä vuoksi vetäydyin päiväunille odottamaan illallista.
Koin olevani huonoa seuraa jopa itselleni.
KHANGJIM-LAMA HOTEL. Olin kaatunut maittavan illallaisen ja paikallisten tarjoaman (oppaani tulkkaaman) hauskan tarinatuokion päätteeksi suorilta jaloilta vuokrapunkkaani ja nukkunut sikeästi aamuun, joka nyt valkeni kirkkaana. En ollut uskoa silmiäni katsoessani majatalon ikkunasta avautuvaa maisemaa. Edessäni siintävät siniset vuoret olisivat kuitenkin vasta esimakua siitä, millaisiin näkymiin vaellus meidät kuljettaisi. Sitä en toki osannut vielä kunnolla edes ajatella.
Tukevan aamupalan jälkeen nostimme rinkat selkään, kiitimme yösijasta, halasimme ja lähdimme kohti kuuden tunnin mittaista matkaa kohti Lama Hotellia (2 380 m), joka nimestään huolimatta tarkoittaa vaeltajien keskeistä levähdyspaikkaa ja useista majataloista koostuvaa majoituskylää matkalla Kyangin Rin (4 773 m) huipulle, jonne vaelluksemme parin päivän päästä huipentuisi.
Maisema majatalon ikkunasta.
Kapeahko polku kiemurteli läpi metsien, rakkakivipeltojen ja vuorenrinteiden. Pysähdyimme aika ajoin juomaan ja ihailemaan yllämme liitäviä kotkia sekä vuoren rinteillä ruokailevia kauriita.
Askel oli keveämpi kuin eilen, sillä olin päättänyt grammanviilata ylimääräiset pähkinät ja suklaat – minulla ei ollut sherpaa matkassa, halusin kantaa rinkkani itse. Olin totaalisen yliarvioinut välipalojen määrän, mutta onneksi Mary oli lähes kilon veroisesta lahjoituksesta onnellinen. Hän sanoi, että jakaisivat sen kyläläisten kesken. Ajatus lämmitti mieltäni.
Maittava lounastauko ja teekupposelliset tahdittivat matkaamme. Polut peittävä hiekka hohti kuin olisi päällystetty hienon hienolla, kimaltavalla timanttipölyllä. Vaikka kuinka yritin, en saanut upea näkymää tallennettua kameralle.
Nepalin taika on lienee siinä, että kaikki pitää kokea itse.
Saavuimme viimein perille Lama Hotelliin. Päivän nousu upeissa maisemissa oli ollut pitkä ja helle paahtanut jatkuvasta rasvaamisesta huolimatta niskan araksi. Tankkaukset olivat kuitenkin osuneet kohdilleen, sillä jaksoin koko matkan oikein hyvin, minkä kunniaksi päätin ottaa ottaa suihkun perillä majatalossa: oli niin kylmää, että jäi koko vaelluksen viimeiseksi.
Useista majataloista koostuva Lama Hotel on viihtyisä välimatkan levähdyspiste matkalla Kyangin Rin huipulle ja takaisin Syabrubesiin. Rukousnauhat ja värikkäät talot muistuttivat 70-luvun hippikeskittymää, vaikka täällä kaikilla olikin yllään vaellusvarusteet.
Olo oli väsynyt mutta kotoisa.
LAMA HOTEL—LANGTANG (3 430 m). Majatalojen aamupalat vaihtelevat, mutta näitä löytyy aina: puuroa, kaksi munaa ja masala-teetä. Söin lähes joka aamu saman annoksen ja jaksoin sillä hyvin, kunhan välillä tankkasin energiaa pähkinöistä ja patukoista.
Helle ei suoranaisesti suosinut näläntunnetta, vaikka kaloreita kului. Vettä sen sijaan halusin tankata koko ajan: mitä korkeammalle nousimme, sitä enemmän piti nesteyttää — en tinkinyt missään vaiheessa (yli 3 000 metriin noustuamme) viiden litran minimistä.
Päivän aikana sää muuttui painostavaksi, oli ukkosta ilmassa. Jalkoja kolotti, lihaksia väsytti ja stressasin koko ajan, miten kehoni reagoisi alati kasvavaan korkeuteen, sillä en ollut ennen vaeltanut yli 3 000 metrissä. Pelkäsin vuoristotautia ja tunnustelin vainoharhaisena kehoni mahdollisia muutoksia.
Oman elämäni murheet nostivat taas päätään ja painoivat mieltä tuplaten rinkan painon. Puolessa välissä päivää aloin miettimään, miten jaksaisin loppuun asti, vaikka olimmekin pitäneet tarvittavan usein lepotaukoja. Oloa ei helpottanut alati jyrkkenevä polku, kylmenevä ilma ja lopulta aivan saatanallinen raekuuro, joka ei ottanut loppuakseen. Hyytävän kylmä tuuli piiskasi vasten kasvoja.
Luonto oli yhtä huonolla tuulella kuin minäkin.
Viimeisellä nousulla ohi loputtomalta tuntuvan pirunpellon olin jälleen kerran valmis luovuttamaan.
Manasin itsekseni, miksi olin lähtenyt tässä vaelluskunnossa koko reissulle. Väsymys ja oheneva ilma alkoivat ottaa erävoittoa, mutta luovuttaa ei voinut. Raahustin irvistellen oppaani perässä perille Langtangin kylään, jonka porteilla purkahdin holtittomaan itkuun.
Olin aivan lopussa. Tiesin ensimmäistä kertaa elämässäni, etten olisi jaksanut enää metriäkään.
En yhtäkään.
Raahauduin väkisin illalliselle. Vaikka päänsärky ei ollut vaivannut minua missään vaiheessa (eikä tulisi vaivaamaan), huomasin ruokahalun kadonneen, mikä huoletti vuoristotaudin oireita kertaillessani. Olo oli kuin jyrän alle jääneellä, katseeni lasittunut. Oppaani antoi minun onneksi olla rauhassa, mitä arvostan edelleen suuresti. Hän oli ollut koko ajan tietoinen henkisestä hajoavuudestani.
Nieleskin väkisin oikeasti erinomaiselta maistuvan annoksen: ruoka Nepalissa on aivan uskomattoman hyvää, eikä vastaavia makunautintoja ole löytynyt mistään Helsingin ravintolasta, vaikka nepalilaisia on lähes joka kulmalla. Se on sääli. Näitä kasvisannoksia (lihaa ei vuorilla tarjota) tulee ikävä.
Kun viimein sain lautasen tyhjäksi, raahustin takaisin huoneeseeni ja rojahdin sänkyyn. Olin aivan finaalissa, ja siinä mielentilassa ensimmäistä kertaa vuosiin jopa koti-ikävä alkoi vaivata. Nyyhkäisin.
Olin koko päivän parjannut itseäni turhaan mukaan pakatusta 700 gramman painoisesta makuualustasta, sillä sille ei ollut missään vaiheessa mitään käyttöä. Pedit eivät olleet kosteita, kuten eräs puolituttu oli minulle vannottanut. Vitutti. Ihan helvetin paljon. Hauraassa mielentilassa kaikki ylimääräinen lasti rinkassa syletti, ja paino kertaantui kahdella ellei jopa kolmella — tai ainakin siltä se tuntui.
Unen ja valveen rajamailla mieleeni nousivat päivän aikana koetut kohtaamiset, joista yhtä en unohda koskaan: Kaksi miestä kantoi kymmenen metrin mittaista paksua hirsiparrua otsanauhoillaan. Vauhti ei päätä huimannut, ja minuun sattui katsoa heidän kulkemistaan.
Rajusta ja tuhoisasta, 7.8 momenttimagnitudin maanjäristyksestä vuonna 2015 kärsinyttä Langtangia uudelleenrakennetaan ahkerasti, vaikka tänne ei ole kuin yksi tapa saapua: kävellen tai helikopterilla.
Kaikki rakennusmateriaali, esimerkiksi pitkät parrut, sekä ovet, ikkunat, laasti ja kaikki muu on kannettava ihmisvoimin tai aasien selässä. Purskahdin lohduttomaan itkuun ja aloin soimata itseäni, miten kehtasin valittaa makuualustani painosta, kun toiset joutuvat raahaamaan tänne satojen kilojen painoisia rakennustarvikkeita. Hävetti.
En muista itkulleni tulleen loppua, kunnes viimein nukahdin.
Langtangia uudelleenrakennetaan, joten myös majatalot olivat vielä pelkkiä ”kuoria”. Talvimakuupussi nousi arvoon arvaamattomaan, sillä yöt olivat maaliskuussa todella viileitä.
LANGTANG—KYANJIN GOMPA. Aamulla maahan oli satanut puhdasta lunta. Se kaunisti muutoin rujon vuoristokylän, joka oli halunnut jäädä eloon.
Puurolautasen äärellä mietin, miten hyväosaisina saamme maailman luontokohteissa matkustaa, ja miten paljon Nepal on minulle jo nyt näinä liian pitkiltä tuntuneina päivinä opettanut. Lupasin itselleni, etten jatkossa narisisi turhasta, ja jos joskus haluaisinkin, palauttaisin mieleeni ne kaksi kattoparrua kantanutta miestä sekä noruvan hien heidän kasvoillaan.
Viereiseen pöytään istahti sama pariskunta, jonka muistin nähneeni edellisiltana. He katsoivat suuntaani lempeästi ja alkoivat jutella, olivat olleet minusta todella huolissaan ja miettineet, olenko mahdollisesti sairastunut vuoristotautiin. Pinnistin heille hymyn ja kerroin vain olleeni todella väsynyt. Mies huokasi englanniksi helpotuksesta ja totesi notta hyvä niin, olin kuulemma näyttänyt ihan hirveältä. Nyt onneksi jo vähän paremmalta.
Naurahdin.
Aamupalan jälkeen keräsin tavarani kasaan, mutta jätin makuualustan ja turhaan mukana kantamani kameran jalustan “hoitoon”. Palaisimme nimittäin tätä samaa kautta ensin kaksi päivää Kyanjin Gompassa vietettyämme.
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lumi loisti niin kirkkaana, ettei ulkona nähnyt yhtään mitään. Kun aloin kaivamaan aurinkolaseja rinkastani, kylmä hiki puski raivolla iholleni. Suuhun nousi oksennuksen maku. Olin unohtanut lasit kotiin. Tein töitä, etten olisi purskahtanut uudestaan itkuun. Oppaani tajusi tilanteen ennen kuin ehdin sanoa mitään.
Majatalon isäntä oli onneksi reilu. Hän lainasi minulle toiset lasinsa, eikä huolinut niistä vuokraa, vaikka kuinka tarjosin. Riitti että palauttaisin ne ehjänä takaisin, muuten uudet joutuisi hakemaan uudet jalkapatikalla lähimmästä kaupungista. Tunsin itseni todella nöyräksi.
Pilvetön taivas ja valkoinen lumi on pirullisen kirkas yhdistelmä, jolta voi suojautua vain kunnollisilla aurinkolaseilla ja tarpeeksi voimakkaasti suojaavalla aurinkorasvalla.
Pääsimme lopulta menomatkan viimeiselle etapille kohti Kyanjin Gompaa. Viileässä ilmassa vaeltaminen oli minulle helpompaa. Oli kevyempi hengittää, vaikka ilma oheni koko ajan.
Tapasimme ensimmäisellä teetauolla neljän hengen seurueen, oppaan ja sherpan sekä kaksi vaeltavaa naista. Heistä nuorempi, ANNE CLAIRE, oli kotoisin Hollannista sekä vanhempi ja jo eläkkeelle ehtinyt rouva, ODIEN nimeltään, Pariisista. Hän oli silminnähden heikossa kunnossa — väsynyt ja huonovointinen. Oksentanut jo kerran. Totesimme yhdessä, että järkevintä siinä tapauksessa oli jatkaa lyhyehkö loppumatka määränpäähämme Kyanjin Gompaan, jossa nainen pääsisi lepäämään.
Loppumatka sujui melko usvaisesti, ja perillä Odien tila huononi nopeasti. Pakkojuotin hänelle kahden päivän ajan haaleaa vettä, johon olin liuottanut nesteytysjauhetta, sillä nainen ei saanut juuri mitään syötyä. Kaikki tuli ylös ja ulos.
Epäilyt vuoristotaudista olivat niin vahvat, että oppaamme päättivät soittaa medihelin paikalle. Helpommin sanottu kuin tehty. Näin syvällä vuorten sylissä kuuluvuutta on heikosti ja harvoin. En tiedä, kuinka monta tuntia epäonnistuneisiin soittoyrityksiin kului, sillä puhelu ei joko yhdistänyt ollenkaan tai katkesi aina sillä kriittisellä hetkellä. Tilanne oli jo eskaloitumassa toivottomaksi, kunnes viimein saimme särisevän linjan päästä kuittauksen, että helikopteri lähtisi matkaan — mutta vasta seuraavana päivänä. Raivostuimme, kunnes tajusimme, ettei mitään olisi tehtävissä.
Aikaa ei voi ostaa rahalla. Joskus on vain pakko odottaa.
Veimme Odien huilaamaan vuoteeseensa ja siirryimme majatalon isännän kutsumana viettämään iltaa ja lämmittelemään ruokailutilassa olevan, jakin sonnalla lämpiävän kamiinan ympärille teetä juomaan ja juttelemaan elämästä sekä Langtangin uudelleenrakennusprojektista. (Jos harkitset Nepalin matkaa, harkitse Langtangia: tämä alue tarvitsee selviytyäkseen turismin tuomia euroja enemmän kuin esimerkiksi Annapurna tai Everest.) Isäntä myös kertoi, miten maanvyöry oli heittänyt hänen poikansa ilmassa yli kaksikymmentä metriä ja miten pojan jalka oli pahasti murtunut. Hän selvisi, onneksi, vaikka joutui odottamaan löytämistään pitkään.
Olimme aiemmin päivällä vierailleet kylän pienessä leipomossa leipäostoksilla ja kakkukahveilla. Leimoposta löytyi myös pieni kirjastonurkkaus, josta sain lainaksi THE EARTH MOVED -teoksen, jonka on kirjoittanut Langtangin tuhoisasta maanjäristyksestä selvinnyt brittinainen ROW SMITH. Nyt kamiinan ääressä teetä hörppiessäni ja kirjaa lukiessani (ahmin sen niiden kahden Kyanjin Gompassa vietetyn päivän aikana) sydämeni jätti yhtäkkiä lyönnin välistä.
Tajusin, että kirja kertoi vieressä istuvasta isännästä sekä miehestä, joka oli lainannut minulle aurinkolasinsa.
Molemmat olivat päättäneet jäädä ja auttaa eloonjääneitä parhaansa mukaan. Molemmista oli kuvia kirjan sivuilla. Kirjan sivuilla oli myös tarina majatalomme omistajan pojasta, joka selvisi. Nielaisin kuuluvasti, liikahdin oudosti. Tapahtumat paiskautuivat kellastuneilta sivuilta vasten kasvoja. Katsahdin vieressäni istuvaa hymyilevää miestä, joka samaan aikaan kertoi minulle kirjan sivuilla elämänsä kauheimmista hetkistä. Hän oli huomannut, mitä luen.
”Se on hienosti kirjoitettu.”
”Niin on.. Sinä olet siinä.”
”Siinä on meistä moni. Osa onneksi on vielä täällä.”
The Earth Moved, Surviving The 2015 Nepal Earthquake. Row Smith.
KATHMANDU, ote päiväkirjastani: ”Langtangin-vaellus on takana, olen saapunut takaisin Kathmanduun. Anne Claire jatkaa vielä viikon Gosainkundalle, pyhälle järvelle, Odien on päässyt hoitoon ja on toivottavasti pian matkalla takaisin kotiinsa Ranskaan. Jouduimme odottamaan evakuointia kaksi päivää, ja minä pakotin naisen juomaan nesteytysjauheella kyllästettyä liuosta. On uskomatonta, miten ääriolosuhteet tiivistävät täysin tuntemattomat ihmiset yhdeksi laumaksi, jossa kaikki huomio keskittyy sen heikoimman hoitamiseen. Tällä kertaa hän oli 66-vuotias Nepaliin ja Intiaan vaeltamaan lähtenyt rouva, mutta yhtä hyvin se olisin voinut olla minä tai kuka tahansa muu. Et yksinkertaisesti voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Se on tulevaisuudessa hirveintä — ja parasta.
Olen kirjoittanut postikortteja ystävilleni, juonut ensimmäisen kahvini kahteen viikkoon. Pehmoinen peti tuntuu jumalaiselta kuumasta suihkusta puhumattakaan: en ollut pessyt hiuksiani yhdeksään päivään. Silti täällä on vierasta. Vuorilla ja lämmittämättömissä vuoristomajoissa oli kaikki toisin, kaikki niin oikein, aitoa. Raakaa. Rehellistä. Vuorilla ollaan elämän perusasioiden äärellä.
Vaellukselta kaoottisen Kathmanduun palattuani lakkasin näkemästä ihmiset. Huomaan vaipuvani yhä syvemmälle omiin ajatuksiini — maailmaan, josta on aika ajoin vaikea palata. Samalla tuntuu, että olen viimein löytänyt paikkani matkailijana: syyn sille, miksi aina alähden.
Minä odotan eniten kotimatkaa. Se on paras matka.”
HELSINKI. Odinella todettiin vakava keuhkokuume, vaikka kaikki oireet paikan päällä viittasivatkin vuoristotautiin. Emme kuitenkaan voineet olla varmoja kuin siitä, että jo kyseisen taudin mahdollisuus on vakava asia, hoitamattomana tappava. Ja kuten vakuutusyhtiö oli kertoman mukaan todennut, helikopterilento oli ollut sillä kertaa ainoa oikea ratkaisu.
Minäkin voin jo ihan hyvin.
