“Kaikilla meillä on menneisyytemme. Jollakin se on rosoinen – jopa niin, että sen muisteleminen voi tehdä kipeää. Joillakin se on pehmeän pumpulinen, pyörryttävän onnellinen. Joillakin taas on saattanut, kuten mummini sanoisi, mennä valmiissa kokonaisuudessa jossain kohtaa sääpuoleen.”

Tunnistan tunneryöpyn lähestyvän.

Se on kummalla tavalla sisimmässä vellova tunne, joka on pakko purkaa. Asia, jota on pakko ajatella. Aihe, joka pitää kirjoittaa. Mutta se antaa odottaa itseään vielä hetken.

Kävin eräs männä päivä ystäväni kanssa kahvilla. Kului tunti ja toinen, jutusta ei meinannut tulla loppua. Puhuimme päällekkäin, hetken taas toiseen keskittyen, sitten repesi jälleen.

Kaikki ne matkat, jotka on pitänyt kulkea saavuttaaksen sen, mikä tekee tällä hetkellä onnelliseksi, ovat kertomisen arvoisia. Eikä vähiten siksi, kun ystäväni ihmetteli, mihin Nuuskamuikkustelut ovat hävinneet. Valpastuin. Eivät mihinkään – paitsi ovat.

Niille ei nimittäin ole koskaan ollut omaa kategoriaa. Vastaisuudessa löydätte sellaisen tuolta navigaatiosta.

Eikai tämä blogi saa koskaan sitä vihreää hattua päästään – ja eikai tarvitsekaan.



[tg_button href=”https://kaukokaipuumatkablogi.net/mijniskure-maailman-kaunein-kolkka/” color=”” bg_color=”#f2d727″ text_color=””]Takaisin kasvukipuihin »
[/tg_button]


1309869262533