Ethän sinä koskaan lähde?

Aika unohtui Gisløylle, kun lähdimme kaksi viikkoa sitten tien päälle. Mutta mihin kaikki päivät ovat hävinneet? Ja oliko aikaa olemassa Gisløyllakaan?

Olen muuttunut niin paljon, etten tahdo tunnistaa peilin pitkähiuksista tyttöä. Nenänpielessä sentään näkyvät ne samat pisamat, jotka ilmestyvät joka kesä. Jokin siis ainakin on pysyvää niin kauan kuin on, ja sitten kun ei enää ole, pysyvät ne ehkä vielä jonkun muistoissa.

En muista, milloin viimeksi olen nukkunut niin paljon kuin nyt, tai koska olen viimeksi miettinyt mitään niin vähän kuin nyt. Kirjoitan lyhyitä lauseita viiden vuoden päiväkirjaani, jonka ostin Sodankylän elokuvafestareilta. Kirja on kuin raamattu; paksu ja sen ohuiden sivujen reunat kullatut, ja sivujen järjestystä yrittää pitää yllä kultainen satiininauha. Raamattua en koskaan jaksanut lukea, mutta tämän pariin palaan varmasti aina, sillä rakastan jo nyt ajatusta miten seuraavien vuosien aikana voin verrata päiviä ja vuosia ja valloillaan olevia säätiloja keskenään päänsisäisistä mietteistä puhumattakaan.

27.6. / Teinköhän muuta kuin kirjoitin? En muista.
3.7. / Yöttömän yön ja tuulettoman päivän kunniaksi cowboy campingia Dronningrutalla. Tuulta 1 m/s.
5.7. / Sataa, on hyvää aikaa kirjoittaa.
9.7. / Upea valoilmiö jatkuu, tuuli on voimistunut: 8 m/s.
20.7. / Aivan naurettava helle. Oma perho kelpaa vain smolteille.
22.7. / Taas aamuseitsemältä nukkumassa.

ja sitten:

30.7. / Olo on samaan aikaan tyhjä ja täysi kaiken uuden edessä ja sen vanhan rajalla, joka vasta tapahtui.