En ole pitkään aikaan matkustanut yksin, vaikka se aiemmin oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Niihin aikoihin kävelin juna-asemalle Corso Baccarinin pohjoispäähän, suljin silmäni, tökkäsin keramiikkatuntien karheuttamalla sormenpäällä karttaa ja lähdin juuri sinne.
Sinne oli milloin aivan naapurissa sijaitseva Castel San Pietro, milloin Perugia, Ancona tai Pesaro.
Tuohon aikaan ei ollut älypuhelimia, ja yöpaikkaa tiedusteltiin suoraan hostellin tiskiltä. Sellainen löytyi aina, ja joskus harvoin sain petipaikan vasta toisella yrittämällä.
Lontoo on oman elämäni käänteentekijä. Siellä olen rakastanut, juonut perinpohjaiset Magners-kännit, siellä minua on kosittu, siellä opin juomaan olutta, se oli ensimmäinen reissuni Erasmus-vaihdon jälkeen, sieltä kirjoitin blogin ensimmäisiä juttuja (joskin nyt jo piiloon arkistoituja), siellä kävin ensimmäisen kerran hienossa ravintolassa Jamie Oliverin pyyhkiessä kämmeniä valkoiseen essuunsa, siellä ihastuin ikihyviksi Englantiin ja päätin, että tänne pitää päästä kerran vuodessa ja jokaikinen vuosi.
Vaan eivät ole vuodet veljiä keskenään muuta kuin siinä, ettei toiveeni koskaan toteutunut. Viime visiitistä on jo viisi vuotta, ja se on aivan liian pitkä aika.
Olisi on aina olisi. Mutta olisi silti jo silloin pitänyt kuunnella sydäntään.
Mutta mikään ei ollut muuttunut. Tuntuu, kuin Lontoo olisi vain odottanut karkuria käymään välillä paikassa, jota voisi kutsua kodiksi, ellei olisi niin juurtunut tänne Helsinkiin. Italiaa rakastan toki edelleen, mutta se vasta olikin pitkä ja kivinen matka, josta olen aina kirjoittanut kai vaan pilke silmäkulmassa.
Vai olenko kovin paljoa koskaan kirjoittanutkaan? Enhän minä.
Ehkä olisi aika perustaa Varjokaipuu. Kertoa kaikki se, mitä en koskaan kertonut.
Silloin lainaisin sankariani Ville Haapasaloa: “Ette te kuitenkaan usko.”
You might also like
28 Comments
Varjokaipuu kiinnostaisi jopa enemmän.
🙂
Aijai mitä kuvia ja tunnelmaa! Ihanaa lukea kuinka paljon Lontoo on elämääsi vaikuttanut :). Ja kiva oli edes sen hetken aikaa yhdessä katuja tallustaa.
Kuin myös Teea, oli ihanaa kulkea tuolla yhdessä!
Ja Lontoolla tosiaan on suuri rooli omassa elämässä. Toivottavasti myös tulevaisuudessa. 🙂
Nella hyvä, tämä blogi on kuin mies tai George Clooney: paranee vanhetessaan.
Kiitos tästä tunnelmoinnista!
Heh, kiitosta vaan! 🙂
George onkin komea!
Kuvat ovat aivan käsittämättömän kauniita, vau! Tässä blogissa on kyllä hieno kasvu meneillään, jutut ovat toinen toisensa jälkeen vaan kauniimpaa luettavaa. Mutta vanheneminen on myös kasvamista ja henkinen kasvaminen on parasta. Sen voi aistia täältäkin. Ihana blogi, ihana kirjoittaja. Ja ihana uusi elämäntilanne, nauti siitä, olet sen ansainnut <3
ps. ääni varjoblogille tai ainakin varjokirjoituksille!
Jei! Kiitos sinulle kauniista kommentista. 🙂
Voimallisia ja rohkeita sanoja. Sellainen tämä blogi on. ♥
Kiitos <3
Ääni varjoille!
.. Jotka sun ihollakin musteena ovat. =)
No niinhän niitä on. 🙂 Jee!
Täällä ollaan aina niin ihanan syvällisiä. Voisipa itsekin kuvata tuntemuksiaan johonkin kohteeseen noin runollisesti. Iso sydän Varjokaipuulle. Jään odottamaan! <3
p.s taidettiin käydä samassa paikassa lehtiä potkimassa! Mullakin on Hyde Parkista tuollainen viimeinen kuva 🙂
Kiitos Maarit <3
Eikö ollutkin Hyde Park ihana!
Kauniisti kirjoitettu. 🙂 Lontoo on minullekin erityinen kaupunki. Sieltä syttyi reissukipinä ja naimisiinkin karkasin juuri siellä.
Voi veljet, ihanaa! <3
Lontoo erittäin jees, mutta tää teksti vieläkin enemmän. Mulla on jotenkin viime aikoina ollu kova kaipuu Brittein saarille ja siihen löytyy onneks oivallinen lääke alle parin viikon päästä kun mua kutsuu Edinburgh! ♥
Kiitos Kea <3
Ihanaa reissua sulle! Ootan jo kovin sun tarinoita matkalta. 🙂
Hieno meininki tässä jutussa
Tattis!
Isoista isoin sydän tälle pohdinnalle! <3
<3
Kuvat ja teksti taas yhtä priimaa! 🙂
Voi kiitos Miija! 🙂 <3
<3
xo !
Ihana postaus! Lontoo on myös minulle paikka, jossa elämäni vasta otti siivet alleen. Voisikin sanoa, että se on ollut ja on elämäni tärkein paikka. 3 vuoden opiskelun jälkeen palasin Suomeen, ja täällä sitä ollaan nyt vuosi oltu, joskin puolet ajasta vietän (onneksi) Napolissa poikaystävän luona. Vaikka Italiassa on tosiaan ihan mukavaa, on ikävä Lontooseen raastava ja jokapäiväinen. Samaistuinkin tähän tekstiin oikein koko sydämellä. Olen kuitenkin onnistunut pitämään kiinni säännöllisistä visiiteistä Lontoossa, ja suosittelen sen aloittamista ehdottomasti sinullekin, vaikka sitten jälkijunassa! Kyllä se sielu kummasti aina huokaisee helpotuksesta, kun lompsii Heathrown terminaalista ulos tihkusateeseen ja liikenteen valojen tuikkeeseen ja vetää keuhkot täyteen tuttua ja turvallista märän asfaltin, lehtien ja ilmansaasteiden täyteistä ilmaa. ♥ Ps. Peukutus varjokaipuulle! Kertomattomat tarinat kiinnostaa aina eniten.
Voi miten kaunis kommentti, kiitos Saana! Kuulostaa ihanalta ja ihanan kaihoisalta tuo sinunkin meininkisi <3
Ja siinä olet kyllä oikeassa, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa. 🙂