Ette te kuitenkaan usko

En ole pitkään aikaan matkustanut yksin, vaikka se aiemmin oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Niihin aikoihin kävelin juna-asemalle Corso Baccarinin pohjoispäähän, suljin silmäni, tökkäsin keramiikkatuntien karheuttamalla sormenpäällä karttaa ja lähdin juuri sinne.

Sinne oli milloin aivan naapurissa sijaitseva Castel San Pietro, milloin Perugia, Ancona tai Pesaro.

Tuohon aikaan ei ollut älypuhelimia, ja yöpaikkaa tiedusteltiin suoraan hostellin tiskiltä. Sellainen löytyi aina, ja joskus harvoin sain petipaikan vasta toisella yrittämällä.

Lontoo on oman elämäni käänteentekijä. Siellä olen rakastanut, juonut perinpohjaiset Magners-kännit, siellä minua on kosittu, siellä opin juomaan olutta, se oli ensimmäinen reissuni Erasmus-vaihdon jälkeen, sieltä kirjoitin blogin ensimmäisiä juttuja (joskin nyt jo piiloon arkistoituja), siellä kävin ensimmäisen kerran hienossa ravintolassa Jamie Oliverin pyyhkiessä kämmeniä valkoiseen essuunsa, siellä ihastuin ikihyviksi Englantiin ja päätin, että tänne pitää päästä kerran vuodessa ja jokaikinen vuosi.

Vaan eivät ole vuodet veljiä keskenään muuta kuin siinä, ettei toiveeni koskaan toteutunut. Viime visiitistä on jo viisi vuotta, ja se on aivan liian pitkä aika.

Olisi on aina olisi. Mutta olisi silti jo silloin pitänyt kuunnella sydäntään.

Mutta mikään ei ollut muuttunut. Tuntuu, kuin Lontoo olisi vain odottanut karkuria käymään välillä paikassa, jota voisi kutsua kodiksi, ellei olisi niin juurtunut tänne Helsinkiin. Italiaa rakastan toki edelleen, mutta se vasta olikin pitkä ja kivinen matka, josta olen aina kirjoittanut kai vaan pilke silmäkulmassa.

Vai olenko kovin paljoa koskaan kirjoittanutkaan? Enhän minä.





Ehkä olisi aika perustaa Varjokaipuu. Kertoa kaikki se, mitä en koskaan kertonut.

Silloin lainaisin sankariani Ville Haapasaloa: “Ette te kuitenkaan usko.”