Kalanaisen ja kalamiehen kohtaaminen
Minä muistan, kuinka viime vuoden elokuussa Motonetin perhokalastusosastolla asioidessani siirtyi sivulleni mies, seitsemissäkymmenissä ehkä, seuraamaan toviksi touhujani kaiken maailman sulkia ja sidontahommia tutkiessani.
— Ihanko itsellesi katselet?
— Jo vain! Vaikka vasta hiljan olen lajin seuraan löytänytkin — vastasin — viehehommat tosin ovat tuttuja jo pikkulikasta saakka.
Seurasi hetken hiljaisuus, sitten hyväksyvä nyökkäys ja ääneen tuumaus, joka naurattaa edelleen.
— Olisinpa 40 vuotta nuorempi!
On olemassa aihe, johon pyrin tutustumaan, reissasin sitten missä päin maailmaa tahansa.
Kalastus.
Täällä turkoosin Egeanmeren rannikolla se tapahtui aivan aamuvarhain, silloin kun maisema oli vielä kuin maalattu. Kovat ja kirkkaat auringonsäteet pehmeäksi valoksi halkova usva sai kaiken näyttämään siltä, kuin ylinen ja alinen olisivat hetken yhtä, säyseän sulassa sovussa, ilman alkua ja loppua, ja kaiken sen keskellä oli vain mahtavia meren jättiläisiä – rahtilaivoja, jotka kelluivat kuin ilmassa, hiljaa paikoillaan ja painottomina. Pelottomina.
Chiosin saari meitä lukuunottamatta nukkui vielä.
Täällä rantaviivaa vartioivat lukuisat hiljaiset tähystystornit, jotka aikanaan antoivat hälytyksen merirosvojen lähestyessä.
Sitten oli tomeria työnsä tehneitä tuulimyllyjä.
Erään sellaisen juurella mies sujautti vääntyneeseen koukkuun palan kalmaria, heitti sitten syötin veteen ja piteli siimaa käsissään vailla kelaa tai vapaa. Se tuntui aivan hullulta, kunnes muistin miten ukkini tapasi kalastaa haukia: pikkuahven karhulankaan sidottuun koukkuun, sylkäisy ja kala järveen. Syötti sai lipua kauas ulapalle, ja jos aika ei ole kullannut kaikkia lapsuusmuistojani, oli narun toisessa päässä aina hauki ja kerran kaksi, kun isompi oli puraissut pienemmän peräpäähän eikä päästänyt irti.
Sekin saalis saatiin veneeseen käsin, sitä paksua karhulankaa auringon kelottaman puukarahkan ympärille kieputtaen.
Jotkut asiat pitävät kai kaikkialla.
Eivätkä toiset koskaan muutu.
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
Mä olen vähän huono kalastaja. Sain kerran vahingossa ”mato”-ongella hauen, vaikka oikeasti vain uittelin taikinan palaa. Oli kurjaa kun koukku meni niin huonosti hauen suun läpi. Ja oli ihan alamittainenkin. Tarttis kai opetella ja karaistua. Olen osittain sitä mieltä, että on ok syödä lihaa-myös kalan, jos on valmis tappamaan sen. Kiitos tästä postauksesta. Pidin!
Siinä laittoi varmaan vapa aika jongalle, jos hauenretale on käynyt kiinni! Ja kyllä minä olen sitä mieltä, että kalaan mennään syömiset mielessä. Kiva että pidit! 🙂
Aivan huikean kauniita valokuvia!
Kiitos Keiju! 🙂