Aika on viime viikkojen aikana madellut ja juossut, tullut tapetuksi, antanut odottaa, ja rysäyttänyt vauhdilla ohi.

Pian lokakuukin loppuu, enkä minä pysy ajassa mukana, sillä omasta kuplasta on kasvanut niin turvallinen ja rauhallinen paikka, ettei sieltä tahtoisi poiskaan. Mutta olen minä täällä. Uudessa kodissamme Lakselvissa, tunnin ajomatkan päässä Karigasniemeltä, jonne voi ajaa kerran kuussa ruokaostoksille, sillä Norjassa kaikki on kallista.

Perunat jäivät Laurin peltoihin, nauriit tukehtuivat ennen sadonkorjuuta. En ehtinyt maistaa yhtäkään mansikkaa. Onneksi naapurin Annele antoi meille puolukoita ja kanttarelleja, sillä en ole tässä muuttorytäkässä onnistunut poimimaan saati edes etsimään niitä mistään.

Syksy oli ohi ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa.

Ajoin Pohjois-Norjasta Etelä-Suomeen ja ympäri maata, ja vietin kuusi viikkoa tien päällä. Se on liian paljon. Huomaan sen nyt, kun olen viimein löytänyt itsestäni tunteen, jota olen vuosia etsinyt: enää ei tee mieli lähteä.

En ole matkustanut Suomesta ulkomaille (paitsi tänne uuteen kotimaahani Norjaan) 19 kuukauteen. Sekin tuntuu älyttömältä, vaikka eihän sen pitäisi sitä edes olla. Mutta siitä minulla riittää pohdittavaa ja kirjoitettavaa oman lukunsa verran.


Gisloy


Nämä kuvat ovat viimeiseltä illalta apilanmuotoisella saarellamme, jolla ruska loimotti upeasti. Riekko kotkotti illalla käydessämme nukkumaan, ja aamulla niitä oli ilmestynyt pihallemme viisi lisää.

Ne tiesivät saavansa reviirinsä takaisin. Oli meidän vuoro lähteä.


Gisloy

Matka