Pidä paussi mun puolesta

Climbing is not a battle with the elements, nor against the law of gravity. It’s a battle against oneself.
~Walter Bonatti

Tuli hetkeksi aika majesteettinen olo kun tajusin, että täällä Cambridgen hotellihuoneessa on yhtä iso sänky kuin omassa kämpässä. Tuli hetkeksi ihan absurdi olo, kun kadulla vastaan käveli ei yksi tai kaksi vaan viisi Harry Potter -viittoihin pukeutunutta aikuisopiskelijaa. Sitten nauratti, kun muistin Revolution-baarin nimen ihan päin helvettiä eli Casanovaksi, mutta ilmankos sillä olen lähiaikoina viettänyt paljon aikaa italialaisten seikkailijoiden tarinoita lueskellen.

On tämä nimensäkin puolesta mieleenpainunut venetsialainen seikkailija ja kirjailija Giacomo Casanova, mutta on myös vielä astetta kovempi kaveri nimeltään Walter Bonatti. Kiipeilijä. Rohkelikko. Ja sanoissaan aivan verraton, katsokaa nyt vaikka uudemman kerran tuota alun lainaustakin.

Kun Ranskan La Gravessa kiipesin kaksisataametristä pystysuoraa seinää, ja kun pelkäsin takuuvarmasti enemmän kuin koskaan elämässäni, ja kun pelotti niin että itketti, oli ainoa ylöspäin ja maalia kohti vievä ajatus se, että tämä pelko tässä näin on nyt vaan voitettava. Sen takia tänne on tultukin.

Riskejä on helppo ottaa vauhdin korjatessa virheet, tai jos se ei korjaa niin sitten mennään kyllä melko lujaa pää edellä puuhun. Mutta minkäs sillekään mahtaa. Kun tämä kevät on ollut samalla yhtä helkkarin pitkää alamäkeä ja välillä ihan kamalaa kiipeämistä, on parin viime viikon aikana ollut ihan eri meininki. Jotain muuttui tuon Ranskan reissun jälkeen, joku asia loksahti paikoilleen, leuka nousi vähän enemmän, tuli varmempi olo. Jollain tavalla helpottonut siitä, että uskalsi ja että koko homma on jo ohi.

Mutta kun mahtaa verestään olla tällainen seikkailija, niin sitä on taas tullut kiivettyä sellaisiin korkeuksiin, että jos sieltä tiputaan niin sitten tiputaan ja kovaa. Mutta aika näyttää, kukas muukaan.

Vaikka kyllä se taas kerran tietää, kuka sillä on vastassa.