Tänäkin vuonna kaikki muuttuu

Minä lähdin Myreen kirjoittamaan kahdeksi kuukaudeksi ja jäin melkein kahdeksitoista.

Tänäkin vuonna kaikki muuttuu. Vain kesä pysyi suhteellisen samana: sai notkua ulkona myöhään, ajaa autolla myöhään, valvoa myöhään. Sai pysähtyä minne huvitti, ja sai nukkua missä huvitti – herätä, kun huvitti.

Sai kuvata hiljaa ja hiljalleen syksylle antautuvaa luontoa.

Minä olen seuraavat viikot täällä Rovaniemellä, Torniossa, Rokualla, jossain matkan varrella ja sitten taas Hämeenlinnassa, Orivedellä, Naantalissa ja Syötteellä.

Kun syyskuun viimeisellä viikolla palaan takaisin Myreen, pakkaamme pienen omaisuutemme kahteen autoon, saunomme viimeisen kerran, jätämme hetkeksi hyvästit riekoille ja Laurille mutta toivottavasti vain palataksemme tervehtimään heitä keväthankien tullen.

Uusi koti löytyy lokakuusta lähtien Lakselvista, 1 000 kilometriä pohjoisemmasta, paikasta, jonne mieheni on haaveillut viimeiset kymmenen vuotta muuttavansa.

Jos elämässä onkin parasta toteuttaa omia unelmiaan, ei mikään voita yhteisissä unelmissa onnistumista.





Ikävästä ei kuitenkaan pääse ikinä, mutta onneksi tuosta kaikkeutta kalvavasta tunteesta tietää, että jää kaipaamaan jotain, mikä oikeasti merkitsi jotain.

Kiitos Myre, kotipihan kotkottavat riekot ja Lauri. Kiitos keittiösi lämpimän valon, joka talvi-iltaisin kaamoksen aikaan kutsui kahville, oli kello mitä tahansa. Kiitos tarinoista, mielipiteistä, ideoista, kiitos ajatuksista. Kiitos, kun olet vain yhden viestin päässä. Kiitos, kun olet olemassa. Olet aivan äärimmäisen rakas.





Kiitos nariseva ovi, vuono, revontulet ja tähdet, kiitos pilkkijärvi. Kiitos ystävät, jotka tulitte luoksemme kylään.

Kiitos Universumi, tai tuttavallisemmin Unski, kuten Suvi Instagramin puolella mainitsi.

Kiitos Hannu, kun löysit elämääni.

Sinun kanssasi minä uskallan asettua.