Give yourself permission to change as much as you need in order to become who you really are.

Kiivetessäni rauhaksiin Pohjois-Pohjanmaan korkeimmalle huipulle, Oulangan kansallispuiston kupeessa sijaitsevalle Valtavaaralle mielessäni möyri moniakin asioita. Ensinnäkin, minä tosissani teen tätä työkseni. Retkeilen, ja saan siitä korvauksen. Kuvani julkaistaan, ja saan kertoa tarinoita Suomen luonnosta. Se, jos jokin, on minulle itselleni hatun noston arvoinen paikka.

Nimittäin, oli aika, jolloin vain uneksin tästä kaikesta. Kerroin muille haaveistani, ja vain valitettavan harvat ottivat minut vakavissaan. “Ei tuolla elä”, oli varmasti yleisin ilmoille heitetty aatos, jonka en kuitenkaan missään vaiheessa antanut lannistaa itseäni. Päinvastoin, se syletti minua niin paljon, että päätin vielä jonain päivänä onnistua. Ei ollut helppo rasti, vaikka jotain kokemusta parin vuoden takaisesta Jukolan viestistä jäikin käteen.

Parasta on kuitenkin se, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni pystynyt palkkaamaan itselleni kaveriksi oppaan, jottei minun tarvitse tehdä kaikkea yksin. Se on vieläkin suurempi hatun noston paikka kuin yksikään henkilökohtainen saavutukseni elämässä. Olen pienestä mutta kasvavasta yrityksestäni aivan äärimmäisen onnellinen.


Valtavaara


Reippaan nousun jälkeen ohitin Valtavaaranlammen ja laavun, jossa pysähdyin hetkeksi tulistelemaan ihan vain omaksi ilokseni. Sade näytti pitäytyvän horisontissa, mikä olisi suoranaista luksusta retkilläni.

Edes sääsket eivät häirinneet.


Valtavaara


Polku huipulle ja sen laella sijaitsevalle Palovartijan majalle oli helppo ja hyväkuntoinen. Kun kuusamolainen luonto alkoi viimein aueta ympärilläni, en voinut olla miettimättä, miten pitkään minulla on kestänyt tulla tänne puolen Suomea. Aukeasta maisemasta ei tahtonut saada silmiään irti, ja huomasin nojailleeni vasten vaellussauvojani jo hyvän tovin vasta sitten, kun viileä tuuli alkoi käydä pohkeisiin. Onhan kesä, säästä viis, siksi kuljen lumen tuloon saakka shortseissa.

Tällä kertaa en tosin olisi pannut pahakseni vaikka merinokerrastoa, jonka olisin voinut heittää lyhyiden housujen alle, mutta onneksi vauhti lämmittää, minkä vuoksi jatkoin matkaani. Huippu häämötti jo, ja eväshetki päivätuvassa kiinnosti. Taskussani on aina varmuuden vuoksi pähkinöitä ja rusinoita, jotka eivät saamistani hyvistä vinkeistä huolimatta kuitenkaan tällä kertaa kelvanneet kuukkeleille.


Valtavaara

Valtavaara

Valtavaara

Valtavaara


Miltä täällä on tuntunut viettää öitään ja iltojaan? Entä näkyikö horisontissa koskaan vaaleana hohtavia virvaliekkejä?

Ajatukseni katkesivat, kun vatsani kurnahti vaativasti.

Onneksi ei ollut kiire pois.


Valtavaara

Valtavaara