Vanajaveden rannoilta Själlannin saarelle

Minä ennemmin kokeilen kuin uskon ketään.

Sanoin, ja meinasin silti mennä lankaan.

On olemassa kaupunki, joka ei ole koskaan kiinnostanut minua, tai jos rehellisiä ollaan, niin on niitä ollut muitakin, mutta jostain syystä en kuitenkaan koskaan ajatellut lähteväni tänne.

En osaa sanoa miksi.

Takki oli kuitenkin käännettävä, sillä halusin yllättää meistä komeamman syntymäpäivämatkalla kohteeseen, johon mies oli ihastunut jo aiemmin.

Minä tunnen samanmoista kiintymystä Italiaan, ja uskon sen johtuvan matkoillani tapaamista ihmisistä: heidän kauttaan tietyn kohteen kokee paljon merkityksellisempänä – etenkin näin jälkikäteen.

Matkasihan Markokin viimeeksi tänne ystäviensä seurassa.





Pienillä kaduilla kulkiessaan ikkunalasin takaa nousivat maailman korkeimpien rakennusten miniatyyrit. Kaikkialla oli polkupyöriä. Omistajiensa vierellä sievästi ilman liekaa kulkevia koiria. Narsisseja ja pastellinsävyisiä taloja, joista yksikään ei ollut samanlainen.

Vanhoihin tehtaisiin rakennettuja ympäristöjä, laitureita ja lintuja.

Kaupunkia halkoi joki, mikä aina tekee oloni kodikkaaksi. Ehkä siksi rakastin Amsterdamia, ja ehkä siksi tuskailin niin paljon vedettömässä Faenzassa, jossa asuin keväällä 2008.





Oli Grød, Hija de Sanchez, 108 ja AMASS sekä maailman ihanin italialainen kahvila.

Oli sellainen tarjooma, etten enää koskaan ajattele voileivistä samoin.

Kun on valmis puhkaisemaan oman kuplansa – ymmärtäessään ajatella muutakin kuin itseään – voi ruokamatkan ohessa päätyä ikimuistoiselle päiväretkelle mielipuuhansa pariin eli hortoilemaan kasvitieteelliseen puutarhaan ja aamupalalle siihen hämyiseen italialaiseen kahvilaan, jonka capuccino maistuikin paremmalta kuin yksikään aiempi.