Älä kömmi pulloon

Älä kömmi pulloon

Venäjänkielessä on sanonta “älä kömmi pulloon” (ne vlez v butilku).

Lausahdus tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, ettei kenenkään pitäisi takertua itsepäisesti omiin näkemyksiinä ja olla kuuntelematta vaihtoehtoista näkökulmaa tai jonkun toisen mielipidettä, ajatuksia. Tuntuu loogiselta, mutta luupäihin törmää silti aina aika ajoin. Joskus peiliin katsoessaankin.

Aion varmasti joskus (kaukaisessa) tulevaisuudessa antaa New Yorkille uuden mahdollisuuden, kiitos siis aivan mielettömistä kommenteistanne edelliseen postaukseen: hämmennyin niistä sen verran paljon, etten pystynyt heti edes vastaamaan kaikkiin. Olin kahden vaiheilla julkaisenko koko juttua, sillä kirjoitin sen pitkistä päivistä ja kilometrin pituisesta to-do-listasta väsyneenä, mutta onneksi pamautin julkaisunappia, sillä en liene koskaan saanut lukea niin kaunista palautetta. Ja musta oli aivan uskomattoman hienoa päästä kurkistamaan myös teidän sisimpäänne: sieltä ruudun takaa löytyy äärimmäisen fiksuja ihmisiä ja kanssareissaajia, jotka jakavat monta samaa kiinnostuksen kohdetta ja ajatustakin – ketkä voisivatkaan toimia lukijakuntana paremmin. Kiitos, toverit.

Kiireet on suoritettu, minkä kunniaksi neuvostoaikaisen avaruusteemaisen postimerkkikokoelmani ensimmäinen osa pääsi tänään arvoisiinsa kehyksiin lasilevyn taakse. Päätelaitteet ovat vaihtuneet painettuun paperiin ja iltalukemisina on toiminut Ville Haapasalon tuorein “Et kuitenkaan usko…”, joka on vienyt mennessään – teos on yksinkertaisesti aivan mahtava. Äiti-Venäjän Aapinen tarttui mukaan viikonloppuna Korjaamon Rosebudista. Kuten olen aiemminkin kertonut, minua kiinnostavat etenkin Balkanin sodan alueet ja Itä-Eurooppa noin ylipäätään paljon enemmän, kuin vaikka Jenkit tai Aasia, vaikka Aasian kuukaudenmittaisesta reppureissuta kovasti nautinkin.

Ensi vuoden reissusuunnitelmat ovat vielä melko avoimet, mutta yksi kohde on varma: Venäjä. Ja tämänpäiväisten yhteistyökeskustelujen tuloksena näyttää siltä, että sinne voisi lähteä useampaankin otteeseen, sillä jo pelkästään kaukasialainen valkosipulimunakoisoherkku on yhden reissun arvoinen. Haaveissani syvennän suhdettani ja ymmärrystäni naapurimaatamme kohtaan reissu reissulta ja toteutettaviksihan ne haaveet yleensä ovat tarkoitettu.

Harvoin pääsee istumaan niin mielenkiintoisen ihmisen kanssa lasilliselle punaviiniglögiä, kuin naisen Allegro-junayhteyksien takaa.