Ikimatkalla valaiden kanssa

Saman päivän iltana, kun julkaisin kirjoitukseni Haudattuja naisia ja uusia ystävyyksiä, tavoitti suru-uutinen Tromsøsta. Se oli universumilta niin helvetin huonoa huumoria että itketti.

Me ehdimme puhua matkailusta, ystävyydestä, rakkaudesta ja kirjoittamisesta. Sielun vaeltamisesta, intiaaneista, miehistämme. Keväästä. Ehdimme vitsailla, että voisin hyvin olla tyttärenne, sitä kun pariinkin otteeseen reissussa kysyttiin ja tytönhän Laurikin oli aina halunnut. Silitit hiuksiani. Nauroit, että kyllä tänne aina yksi Pohjois-Savon tyttö mahtuu, katselit kanssani kauniita valkoisia ja pehmeitä vuonojen vuoria sekä sitä pientä kirkkoa, jonka pihapiirin sylissä lepää ikiunessa monen monta naista.

Miehet, kuten kerrottiin, meren pohjassa.

Laurin sanoin: Sinä koit minuun äidillistä yhteyttä ja huolenpitoa ja vielä paljon enemmän. Sen näki ja tunsi.

Minäkin tunsin sen. Siksi tämä Tromsøn matkani oli yksi ikimuistoisimmista, välittömimmistä, ihanimmista. Helpoimmista, minä ajattelin. Saapua nyt vieraaseen kaupunkiin, joka tuntui heti tutulta – aivan kuin olisin käynyt täällä ennenkin.

Se johtui teistä ja siitä lämpimästi vastaanotosta, jonka sain kauttanne kokea.

Mutta minä tiedän, sinä olet matkalla valaiden kanssa Karibialle. Ja niiden mukana palaa myös sinun muistosi takaisin Tromsøon ja aina uudestaan lähtee kiertämään maailmaa, aivan kuten sinun luonteellesi sopiikin.

Kiitos, kun tutustutit minut norjansaamelaiseen Mari Boineen, jonka ääni on – kuten sanoit – kuin ääretön luonto.

And so the spring river opened up again
And so we let ourselves drift with the flood
The night of ice had to give in
My dearest son of the wind

Kiitos ystävyydestäsi, Tea-Mari. Minä palaan ensi syksynä Tromsøon, kun sinä ja valaat taas saavutte.