Kiitos kaikille, jotka kommentoitte edellistä kirjoitustani Facebookissa ja Instagramin suoraviestein. Vertaistuen arvoa ei tule koskaan väheksyä.

Kysyin viime viikolla Instagramissa aiheita, joista haluaisitte lukea. Nepali oli niistä yksi, minkä vuoksi otin viimein härkää sarvista ja avasin elämäni ankeimman pelin, jossa hävisin mutta onneksi voittaakseni. Vuoden takaisessa hetkessä se ei kyllä siltä tuntunut, mutta tällä hetkellä kiitän kaikesta, minkä läpi jouduin kulkemaan saavuttaakseni seesteisen elämän täällä Vesterålenin vuononpohjukassa. Siispä vielä kerran kiitos monista hyvistä kysymyksistänne, jotka lähetitte – palaan niistä jokaiseen, kuten lupasin.

Tänä aamuna halusin kirjoittaa siitä, mitä minä kaipaan.

Katsoin eilen illalla Robyn Davidsonin tositarinaan perustuvan draaman naisesta, joka vaelsi jalkaisin neljän kamelin ja koiransa Digityn kanssa Länsi-Australian erämaiden halki Intian valtameren rannalle saakka. Suuren suosion saavuttaneen, National Geographicissa julkaisemansa artikkelin jälkeen Davidson innostui kirjoittamaan yhdeksän kuukauden pituisesta vaelluksestaan myös kirjan nimeltä Tracks. Samaa nimeä kantava elokuva on katsottavissa YLE Areenassa vielä kolmen päivän ajan.



Kuva: Tracks Movie



Itkin pitkin elokuvaa neljä kertaa. Se ei sinänsä yllätä, olen todella herkkä ja liikutun helposti. Davidsonin tarina osui kuitenkin jonnekin syvälle, sillä koin valtavaa yhteyttä naiseen, joka vain halusi olla yksin. Ja tuossa piilee se minulta kaikkein kysytyin aihe, miksi minä haluan ja miten minä pystyn olemaan yksin, enkö muka kaipaa mitään?

Kyllä minä kaipaan, tietenkin kaipaan. Kuka ei kaipaisi. Enkä olisi ikinä lähtenyt tälle matkalle, jos en olisi halunnut olla yksin, mikä asettaa minulle esitetyn kysymyksen hieman hassuun valoon. Ymmärrän ihmetyksen toki, olemmehan laumaeläimiä, mutta suoraan sanottuna olen onnellisimmillani silloin, kun saan olla omassa rauhassa. Tarvitsen tilaa hengittää, minkä nykyinen elämäntilanne ja parisuhde onneksi mahdollistaa; tilanteeni on siitä erinomainen, että mökin omistaja Laurin talo on tuossa parin sadan metrin päässä, eli kahvi- ja juttuseuraa saa aina. Näemme päivittäin, ja se on ihanaa. Saan viettää kuukaudesta aina kaksi viikkoa tiiviisti Hannun kanssa, ja se on ihanaa.

En keksi mitään parempaa kuin herätä siihen, ettei kuulu ääntäkään (paitsi Hannun kanssa). Istua silmät kiinni terassilla ja nostaa kasvot aurinkoon niin, että teerenpaskat pääsevät syntymään poskipäille (paitsi Hannun kanssa). Voi miten minä olenkaan kaivannut niitä (ja Hannua, onneksi lähdemme muuttamaan häntä luokseni huomenna)! Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun vietin koko kaamoksen pohjoisessa, ja kyllä, minä ikävöin aurinkoa (ja paljon muutakin, enimmäkseen Hannua).

En ole koskaan kokenut minkään sortin tarvetta lähteä pitkille vaelluksille todistamaan jotain. En ole extreme-tyyppi, enkä ole kiinnostunut vastaavien haasteiden seuraamisesta. Tracks-elokuvassa ja tarinassa oli kuitenkin jotain, joka kosketti. Ehkä juuri se, ettei nainen tehnyt itsestään minkäänlaista numeroa.

Kaikesta tästä muistui mieleeni eräs sana: toska.

Vladimir Nabokov, venäläis-yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja perhostutkija, avaa tuon sanan taustaa parhaiten: “No single word in English renders all the shades of toska. At its deepest and most painful, it is a sensation of great spiritual anguish, often without any specific cause. At less morbid levels it is a dull ache of the soul, a longing with nothing to long for, a sick pining, a vague restlessness, mental throes, yearning. In particular cases it may be the desire for somebody or something specific, nostalgia, love-sickness. At the lowest level it grades into ennui, boredom.”

Löysin liudan vastaväitteitä, miten sana halutaan kenenkin toimesta tulkita, joten tässä omani: äidin tai pikkusiskon leipoma toscakakku, tuttavallisemmin “toska”.

Se, minkä vuoksi nostin lainauksen tänne, on tuo yksi tuumaus kaiken keskellä: a longing with nothing to long for. Jos minun pitäisi kuvata itseäni yhdellä lauseella, se olisi tämä, sillä tuollainenhan minä olen, kaipaan kaivata. Ikävöin usein, mutten aina tiedä mitä. Muistelen tapaamiani ihmisiä, ihoja, hetkiä ja häivähdyksiä. Saan kummallista ponnetta siitä, kun ulkona sataa, eikä ole pakko lähteä mihinkään, vaan saan hyvillä mielin kirjoittaa kokemastani, näkemästäni ja tuntemastani. Lukkiutua sisälle omaan mökkiini, elää omaa hetkeä.

Sillä se, jos mikä, saa minut taas kaipaamaan ja ikävöimään vähän lisää.

Toska.

Nyt ymmärrän, miksi olen aina pitänyt niin paljon tuosta rahvaasta leivonnaisesta. Se muistuttaa läheisistä, joita on ikävä. Joten vastaus kysymykseenne kuuluu, “Kyllä”, kaipaan minulle rakkaita ihmisiä. Kaipaan myös pikkuista kantakuppilaani, jonne oli helppo kävellä silloin, kun huvitti.

Täällä on yksi merimieskapakka, joka on melkein aina kiinni.



Tee tunnelmallisia kuvia Lightroom Presettien avulla

Tutustu

Privacy Preference Center