Keitä te olette, joiden kasvoja en tunne

Keitä olette te, jotka jatkuvasti vierailette unissani, joiden kasvoja en tunne ja jotka saatte aikaan niin paljon tunteita.

Ihmismielen on sanottu olevan niin mahtava, ettei meidän pienuutemme pysty sitä käsittämään. Pääkoppamme kapasiteetin käyttäminen kaikessa terässään on mahdotonta, ja vain muutama prosentti kaikesta ymmärryksestämme on käsissämme. Unien, sen sijaan, sanotaan olevan tapa, jolla näitä ajatuksia pystytään lähestymään, joskin melko sumeasti ja sekavasti, vaikka kyllä meistä kai jokainen on joskus herännyt täysin virkeänä ja mieli kirkkaana – tunteeseen, ettei tiedä, oliko äskeinen totta vai tarua.

Olen lapsesta saakka muistanut kaikki uneni, ja olen lapsesta saakka pystynyt manipuloimaan uniani. Se ei kai sinänsä ole harvinaista, olen kuullut samaa muiltakin: Jos näen painajaista, päätän vain avata silmäni. Jos haluan lentää, levitän käteni.

Unia nähdessäni tiedän näkeväni unta. Se tuntuu tavallaan aika pelottavalta, mutta myös äärimmäisen vapauttavalta.

Olen aina uskonut jonkin sortin johdatukseen, joka alkaa siitä pisteestä, kun itse päättää tehdä jotain. Uskon Universumille huuteluun, sillä sillon tuon toiveeni ja ajatukseni esiin ja kuulluksi. Uskon myös, että kaikki tämä kuulostaa osasta ihmisiä aivan huuhaalta, mutta saanen minäkin uskoa: ette itse käytä kaikkea sitä potentiaalia, joka teissä pyrkii elämään.

Minulta kysytään usein, viimeeksi eilen tuon Kuva & Kamera -esiintymisen julkaistuani, mistä ammennan intoni tekemiseen ja miten ihmeessä olen päätynyt tähän pisteeseen. Haluaisin vastata jotain todella mullistavaa, mutta totuus lienee se, että olen viimeiset seitsemän vuotta käyttänyt kaiken ylimääräisen vapaa-ajan kirjoittamiseen, tästä blogista huolehtimiseen, valokuvaamiseen ja kaikissa edellä mainituissa asioissa harjoittelun kautta paremmaksi tulemiseen.

Luen paljon, analysoin ihmisiä ja teen mielessäni listoja siitä, mitä haluaisin olla ja mitä en ainakaan halua olla. Niihin on helppo nojata, kun tulee se hetki, jolloin tekisi mieli sanoa ilkeästi. Vaan en tietenkään sano, mutta tottakai minua harmittaa, että edes joudun ajattelemaan sellaista.

Onneksi nuokin tuntemukset ovat inhimillisiä. Perustuntemukset ja perussynnit kulkevat kanssani lopun elämää, halusin tai en, mutta jos haluan, opin hallitsemaan ja hillitsemään niitä.

Isäni varmasti nauraisi jos hän tietäisi, ja äitini saattaisi uskoa, kuinka usein saan palautetta rauhallisuudestani. Kuulen sitä ystäviltäni, kollegoiltani ja työnantajiltani, ja arvostan palautetta suuresti. En vain yksinkertaisesti pysty siihen vanhempieni läsnäollessa, sillä tulen lopun ikääni olemaan se epävarma pikkutyttö, joka soittaa kaiutinpuhelun vanhemmilleen joka ainoassa erityisessä ja aivan tavallisessakin tilanteessa vain mielipidettä kysyäkseen, sillä arvostaa vastausta niin kovin.

Jos nyt oikein summaisi, niin vanhempien edessä on helppo räjähtää. Se annetaan aina anteeksi.

Sain viimein käsiini Aki Hintsan teoksen Voittamisen anatomia. Siinä menestys on vain hyvän elämän sivutuote ja minä uskon siihen täysin.

Minä herään joka aamu ilman kellonsoittoa, nukun niin pitkään kuin nukuttaa. Teen työn rykäyksessä tai pitkin päivää. Lähden ulos, lenkille tai salille silloin kun haluan ja kun siltä tuntuu.

Minulla on mies ja kissa, joita rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa – parisuhde, joka voi hyvin ja jossa kannustetaan, kuunnellaan toista, kysytään kuulumisia ja eletään pariskunnan lisäksi ystävinä. Me molemmat menemme ja tulemme omia aikojamme, ja me molemmat arvostamme toistemme omaa aikaa. Meillä ei tarvitse kysellä viisumia.

Olen elämäni ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jossa voin toteuttaa itseäni ja unelmiani – myös niitä yhteisiä – juuri niin kuin koen parhaaksi. Minun ei tarvitse esittää mitään, eikä minun tarvitse todistella mitään. Olen saanut tehdä päätökseni siitä, että haluan vanheta kanssasi kissa rinnallamme.

Olen aina ollut melko huoleton, murehtinut toki paljon ja kantanut omien huolieni lisäksi myös sinun huolesi ja maailman huolet harteillani, mutta silti aina jollain tapaa uskonut, että kyllä kaikki lutviutuu. Se on saanut muutaman reissukaverini hermoromahduksen partaalle (kun olet esimerkiksi hukannut hostellin osoitteen eikä nettiä ole käytettävissä). Se on aiheuttanut monta pitkää ja epäilevää katsetta sekä muutaman henkilön häviämisen elämästäni. Totta puhuakseni olen vain pyrkinyt tekemään niitä asioita, joita rakastan eniten, ja arvelen, etteivät kaikki vaan pysty olemaan onnellisia muiden puolesta.

Huolettomuuteen on aina liittynyt myös itsekkyys, tottakai, joka on varmasti suurin jokaisen unelmiaan tavoittelevan ihmisen sisäisistä taisteluista: mitä kaikkea on valmis raivaamaan tieltään saavuttaakseen unelmansa?

Paljon. Todella paljon.

Kaiken.





Tämä polku ei missään tapauksessa ole ollut helppo, enkä rehellisesti sanottuna tiedä, mistä olen ammentanut kaiken sen päättäväisyyden ja määrätietoisuuden, joka rapisee oikeasti heti, kun kävelen nälkäisenä grillikojun ohi.

Ehkä minulla on vaan ollut hyvä suuntavaisto, ehkä tuuria olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mutta suurin tekijä on elämässäni ollut takuulla se, että olen vilpittömän kiinnostunut ihmisistä. Sinusta. Tapaan mielelläni uusia kasvoja, kuuntelen kertomuksia. Kyselen, ja kerron jos minulta kysytään. En puhu päälle, annan aikaa. Viihdyn kanssanne mutta myös yksikseni, mikä tasapainottaa kaikkea sitä hulinaa, jonka keskellä saan elää.

Ystäväni ovat aina auttaneet minua, ja minä pyrin aina auttamaan muita. Puolustan teitä ja yhteistä reviiriämme, sillä meistä kenenkään ei kuuluisi seistä yksin sillä omallakaan tontilla.





Muistan kaiken, enkä koskaan unohda. Kannan hyvät ja huonot muistot elämäni tappiin asti, ja vaikka antaisin anteeksi, kerta riittää. Sen jälkeen mikään ei enää palaa ennalleen.

Keitä olitte siis te viime yön ihmiset, jotka yksitellen kävitte luonani Chiang Rain sinisen temppelin portailla, annoitte minulle kukin eri värisen kynttilän ja ohjeen, että vain yksi pitäisi sytyttää.

Valitkaa ihmiset vierellenne viisaasti.