Luku 3 – The idea of a second heart

“You can not remain a war between what you want to say and what you should say. Your mouth was not designed to eat itself.”

Kun minä näin sinut ensi kerran, tiesin, etten palaisi Kuopion kaksioon.

Se on maailman hirvein tunne, joka saa potemaan syyllisyyttä samaan aikaan, kun koko maailma edessäsi aukeaa. Hetki, jota ei toivoisi kenenkään kokevan, vaikka haluaisi kaikkien tietävän, miten se ravistelee. Se tuntuu samaan aikaan ihan helvetin epäreilulta ja ihan liian pahalta mutta silti niin ihanalta. Se tuntuu oikealta väärällä tavalla ja väärältä oikealla tavalla.

Se saa tuntemaan enemmän kuin liian moni muu asia maailmassa.

Mutta ihmisiähän tässä vaan ollaan – epäsorron keskellä räpisteleviä sieluja, joilla kestää aina liian kauan herätä siitä epämääräisen sietämättömästä olotilasta tajutakseen, että on jälleen kerran myöhässä omista ajatuksistaan.

Kun tajuaa, että olisi pitänyt uskaltaa jo kauan sitten.

Kun tajuaa, ettei itkenytkään lähtöään vaan sitä, että tietää joutuvansa palaamaan.

“Kun he nauravat, he nauravat aina samoille asioille ja heidän vartalonsa lähentyvät toisiaan usein. Kun yksi sytyttää röökin, hän tarjoaa myös kaverilleen, keskeyttämättä mitään, luonnollisesti. He keskeyttävät koko ajan toistensa puheet, tai pikemminkin he puhuvat kaksiäänisesti. He täyttävät aina molemmat lasit. Huomaamatta. He käyttävät samoja sanoja, samoja sanontoja. Heidän yhteisymmärryksensä on melkein käsin kosketeltava. He muistuttavat kaksipäistä, oikeastaan aika viehättävää hirviötä.”

Kaikki oli kuin Virginie Despentesin kynästä. Ainoa ero oli se, että sinä puhuit vain auttavasti englantia, minä vielä huonommin italiaa.

Onneksi yksi asia ei muutu koskaan: “All people smile in the same language.”