Luku 6 – Minä palasin vain lähteäkseni luotasi

Käytin Erasmus-vaihtoa varten ottamani opintolainan ylijääneet roposet RyanAirin lentoon luoksesi, vaikka sinä et olisi sitä halunnutkaan.

Kyllä minä auttavalla italian kielellänikin ymmärsin, että jotain oli pielessä. Sanoit, ettei minun kannattaisi tulla; ettei sinulla ole rahaa, “sähköt ovat menneet maksamattomien laskujen takia”, ettemme voisi tehdä mitään hauskaa – ettei sinulla ei ole. Kerroit äitisi taas ratkenneen juomaan, mikä sai minut sulkemaan silmäni ja hautaamaan kasvoni kämmeniin. En ikinä unohda sitä humalaista, harmaata ja aivan liian vanhaksi ikäänsä nähden muuttunutta naista, joka heilui sen Conadin kaikista halvimman viinitonkan kanssa asunnossasi ilman vaatteita. Ilkosillaan. Teidän yhteisessä asunnossanne. Sinun äitisi.

Vetosit siihenkin, miten inhoan hellettä: “Bologna olisi kuuma kuin helvetti niillä heinäkuun helteillä.”

Uskon meistä jokaisen tietävän sen tunteen, kun on varma, että voi muuttaa toista: kun haluaa auttaa toista, tukea toista, ja kun haluaa pelastaa toisen.

Kun on varma, että pystyy siihen.





Pakkasin mukaan vain vähän, sillä sinun luonasi piti olla kaikkea mitä tarvitsen – etenkin sinä.

Sitten minä lähdin taas kohti Helsinki-Vantaata. Laskeuduin Milanoon, otin junan Bolognaan. Kävelin tuttua reittiä niiden tuttujen makeiden tuoksujen ympäröimänä. Saavuin perille, ja soitin sekavin tuntein sitä tiettyä summeria, joka tuntui yhtäkkiä niin kovin vieraalta. Sinä avasit oven. Minä tiesin heti.

Sinä onnistuit yrittäessäsi tarpeeksi kovaa silloin, kuin minä vielä olin luonasi, ainakin sitä mieltä Fransesca oli. Sinä piilotit minulta kaiken, koska et halunnut minun tietävän mitään, ainakin sitä mieltä Fransesca oli. Sinä olisit halunnut muuttua ja yritit sitä minun kanssani. Ainakin sitä mieltä Fransesca oli.

Mutta tuli se päivä, jolloin minä lähdin ja sinä luovutit. Olohuoneesi pöydällä lepäsi lusikka ja vyönsolki.

Uskon, että jokainen meistä tietää sen tunteen, kun koko maailma hajoaa palasiksi.

Minä en katsonut sinua, kun kävelin ulos asunnostasi ja läimäisin oven kiinni. Minä en katsonut kertaakaan taakseni, sillä mitä minä olisin niiden itkuisten silmien takaa nähnytkään. Minä en kääntynyt, etkä sinä lähtenyt perääni.

Minä vain kävelin, ja kävelin, kävelin vailla päämäärää, kunnes pysähdyin kesken vihansekaisen marssini: minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missä päin sitä surkeaa lähiöaluetta olin, mutta sen tiesin, ettei minulla ollut yösijaa, ei juuri rahaakaan, eikä sitä kuuluisaa toista suunnitelmaa. Minulla ei ollut mitään tällaisen varalle.

Onneksi oli lämmin, kuten Italian yöt yleensä.