Mielimatka Pietariin

Tein jo parikymmentä vuotta sitten mielimatkan Pietariin, jonka sipulikupolit olen tussannut kieli keskellä suuta sinikantiseen piirustusvihkoon Ojoisten ala-asteen kolmannella luokalla.





Laihana ja hoikkana kuin Pietarin Amiraliteetin torninhuippu, näin Anton Tschehoffia lainaten, pitäytyivät odotukseni ennen kuin laivan saapuessa satamaan nousin bussiin, joka vei meidät kuulaana helmikuun aamuna kaupungin keskustaan, jossa näin jotain, mitä en vieläkään ymmärrä nähneeni. Kyllähän minä ja moni on kuvista katsellut miten koreita ovatkaan rakennukset, vaan ei sitä koreutta oikein osaa arvostaa saati uskoa, ennen kuin itse häikäistyy sadoilla kiloilla kullattujen kattojen säihkeestä, hämmentyy koristeellisten ikkunanpielien koukeroista ja huomaa väistämättään vertailevansa talojen pastellisävyjä Pantonen värikartastoon, joka tuntuu olevan Pietarissa ihan loputon.

Mutta löytyy täältä myös tummempia sävyjä: punaisin liinoin katettu buffetpöytä notkuu stroganoffia, suolakurkkuja, sillejä ja turpeita hillosipuleita – kuin kirkkojen pieniä miniatyyrikupoleja. Padassa hautuu seljanka, vieressä on kulhollinen vuolukermaa. Lappaan sitä keiton sekaan en tarpeeksi vaan liikaa, hyvää kun on. Veitsi kilahtaa lasin reunaan, on puheen aika. Ja vodkapaukkujen, joita ei siemailla vaan kulautettaan. Za vashe zdorovie! Karmiinin ruokasalin sävyt tarttuvat poskipäihin, jotka alkavat helottaa. Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta en malta olla ikuistamatta blogissaan Pietaria hienosti kuvailleen Panun annosta.

Ja juuri ennen kuin napa meinaa ratkea, nousemme, ja jatkamme kaupunkiseikkailujamme kelmeässä valossa paistatteleville kaupungin kaduille. Niistä tunnelmista lisää seuraavassa osassa, sillä nyt on on niiden kameran kennolle taltioituneiden sipulikupolien aika!