Viime aikoina olen lukenut paljon. Olen ajatellut paljon.

Olen karsinut elämästäni kaikki ylimääräiset projektit päivätyötäni, oman yrityksen pyörittämistä ja tätä blogia lukuunottamatta. Tämä myös oli järjestyksessään toinen ja viimeinen kevääni PING Helsingin järjestäjänä.

Olen alkanut ymmärtää, miten paljon rakastan vain kirjoittamista, kuvaamista ja tarinankerrontaa. Sitä, miten energian keskittäminen johtaa onnistumisiin, onnistumiset unelmien saavuttamiseen.

Minä olen toteuttanut monta unelmaa, ja minulla on vielä monta unelmaa uneksittavana.

Jokaisen minä aion toteuttaa.

Kaipasin sitä, että muiston mieleen juolahtaessa voisin vain tulla tänne, kirjoittaa ajatukseni ylös ja jakaa tuon hetken kanssanne – ilman, että kirjoittamista häiritsee jokin tekemätön asia, joka on pakko suorittaa juuri tänään, heti, nyt.

Vietettyäni viime viikot vain omien ajatusteni parissa olen yhtäkkiä muistanut monta hauskaa tarinaa, jotka ehkä stressi, kiire tai joku muu on pitänyt piilossaan.

Ei ollut helppoa sanoa “ei” kaikille niille tekemisille, joissa olin mukana. Mutta tämän unohdetun hetken pälkähtäessä mieleeni tiesin, että tein ainoastaan oikein.

Yksi tarina kuuluu näin:

“Oleskeltuani yli pitkän viikonlopun Tartumaan maakunnan pääkaupungissa, Tartossa, oli viimein kotiinlähdön aika. En millään olisi malttanut jättää niitä kuohkeita oluita saati voissa ja valkosipulissa paahdettuja leipäsiivuja, mutta työt odottivat. Ennen viime illan pitkää ravintolakierrosta olin sattumalta tavannut eräällä parkkipaikalla bussilastillisen suomalaisia panssarisoittokunnan jäseniä. Muutaman sanan vaihdettuamme minut kutsuttiin huomiseen kyytiin kohti Helsinkiä.

Junamatka Tartosta Tallinnaan vaihtui yhden kohtaamisen ansiosta neljän pyörän päälle.

Niinpä sinä aurinkoisena aamuna, kun otsalohkossa muistuivat eilisillan oluet, raavin kamat kasaan kapsäkkiin ja suuntasin sovittuun kohteeseen. Bussi tuli ja pysähtyi. Nousin sisään vain todetakseni, ettei ilmastointi toimi ja että koko bussilastillinen miehiä laulaa niin että nielurisat näkyvät.

Moottori käynnistyi, ja kun maisemat alkoivat vilistä ikkunasta, suljin silmäni ja nukahdin bussin kepeään keinuntaan. Sotilasmiesten iloiseen kiljuntaan. Tiedättehän – kaikki me olemme joskus vapaalla.

Nukuin koko matkan, kunnes joku herätti minut Tallinnassa.

“On aika nousta laivaan kohti Helsinkiä.”