Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän
Moni teistä Kaukokaipuuta pidempään seuranneista on tullut tutuksi ideologiani kanssa siitä, mitä tulee omistamiseen.
Olen aikanaan keräillyt vähän kaikenlaista Kindermunien ohjelapuista (minulla oli niitä sadoittain, varsinainen kokoelma!) kiviin (ei lasketa niitä..), pullonkorkkeihin, neuvostoaikaisiin avaruusteemaisiin postimerkkeihin ja kirahveihin. Jälkimmäinen on aina aiheuttanut minussa kovasti sympatiaa, sillä pitkänä tyttönä on ollut aina vähän erilainen ja joukosta poikkeava.
Nykyisellään olen vain pituudestani iloinen.
”Noin siinä käy, kun tahtoo omistaa!” ~Nuuskamuikkunen
Tiedätte myös, että olen pikkulikasta saakka ihaillut Nuuskamuikkusta (tainnut aikanaan olla vähän ihastunutkin), jonka nimeä kantaa tuo blogin vähän syvällisempi kategoria. Nuuskamuikkustelua-tägin alta löytyvät kaikki, no, tuumailut. Kun aikanaa uskalsin ottaa ne mukaan, tuntuu, kuin blogi olisi vetänyt vallan kokonaan uuden ja syvän henkäisyn.
”Minun on tapana maata ja katsella niitä ennen kuin nukun ja ihmetellä kuka mahtaa asua niissä ja miten sinne pääsisi. Koko taivas näyttää niin ystävälliseltä, kun se on täynnä pieniä silmiä.”
Uskon, että kaikki lähtee kasvatuksesta ja omasta perheestä, sillä mistä muualtakaan saisi eväänsä maailmalle. Kun isän levareista soi aikanaan vuoroin Clapton ja vuoroin Cale, ihastuin kovasti Travelling Light -kappaleeseen. Niin vain tuo muisto nousi vanhemmalla iällä mieleen, ja aloin kiinnittämään huomiota siihen, kuinka paljon oma reppu painaa.
Minusta on kuoriutunut vuosien varrella melko hyvä grammanviilaaja ja pakkaaja.
Jossain vaiheessa tajusin, että ideologia on siirtynyt myös kotiini.
”Kiitoksia paljon, mutta tulin juuri ajatelleeksi miten vaarallista on rasittaa itseään liialla omaisuudella.”
Omaisuuden karsiminen ei koskaan ole ollut liian helppoa, ja painin asian kanssa edelleen. Etenkin puntaroidessani tarvitsenko muistoa matkalta vai en.
”Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.”
Matkamuistoja olen aina hankkinut melko maltillisesti, vaikka myönnettäkööt olen katsellut kaihoisasti ystävien kortti- ja magneettikokoelmia, jotka kaikessa massiivisuudessaan ovat upeita. Ei tavaran omistamisessa mitään huonoa ole, jos niistä pitää ja niille on tarkoitus, kuten vaikkapa juuri sisustuksessa. Mutta sitä, että täyttää kanahäkit tai komerot tai vintit asioilla, joita ei muista omistavansa, on minusta sellainen asia, jolla kenenkään ei kannattaisi itseään kuormittaa. Perkaamisen voi aloittaa vaikka tavaralla päivässä, tai sitten päivällä kuukaudessa. Aikaa se vie, niin kävi omallakin kohdalla. Mutta voin luvata, että se kannattaa!
Millaisia minun matkamuistoni sitten ovat? Teetä. Georgiasta ostin villasukat ja -paidan, Lontoosta tuon huivin. Lapin erämailta korjasin mukaan leukaluun, sarvet ja poron häntätupsun. Pussukka on muisto Makedoniasta, ja kuten kuvasta näkyy – tataa! – olen kantanut mukanani myös niitä kiviä. Edelleen. Mutta ne eivät ole mitä tahansa kiviä, vaan ohuet luiskat ovat muisto matkalla Fire Islandin majakalle muutaman vuoden takaiselta Nykin reissulta. Tuo kolmas kera magneetin sen sijaan on rautamalmia, jonka poimin mukaan Jussarön majakkasaarelta.
(Minun on vain pakko todistella itselleni, miksi niitä kiviä pitää edelleen keräillä.)
Ostan myös aina paikallisia mausteita, ja taskunpohjalle jää aina kolikko tai kaksi.
Tässä sitten näemme, että mihinkä se kuuluisa koira niistä karvoistaan pääsisi. Omaisuutta kertyy aina vähän jokaiselta reissulta, mutta vastavuoroisesti pyrin viemään jotain pois Fidaan tai keräyslaatikoihin. Teet ja mausteet tulee onneksi käytettyä, vaikka joskus on osunut hutiin niidenkin kanssa. Esimerkiksi Thaimaasta tuotu musta suola oli yksinkertaisesti vaan niin kamalaa, ettei sitä voinut käyttää mihinkään.
Loppuun haluan lisätä Nuuskamuikkusen ehkä hienoimman ohjenuoran elämälle ja jokaiselle grammanviilaajalle:
”Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman.”
Ps. Aion jatkossakin keräillä kiviä.
Talviretkeilijän opas
Talviretkeilijän opas tarjoaa Jouni Laaksosen vuosikymmenien kokemukseen perustuvat vinkit helpoista päivä- ja perheretkistä vaativiin talvivaelluksiin. Näillä ohjeilla nuotio syttyy lumihangenkin keskellä ja telttailu on turvallista myös silloin, kun mittari on miinuksella.
Uutta vuoteen 2023
Haaveiletko retkeilytoimittajan ammatista?
Aloita vuosi 2023 inspiroitumalla luonnosta ja lähde sanojentäyteiselle neulaspolulle kohti luontokirjoittajan unelmiasi! Eräkirjailija, retkeilytoimittaja ja luontokuvaaja Monni Himarin verkkokurssi soveltuu kaikille, jotka haluavat syventää luonnon kuvailua ja maalata sanat maisemiksi.
UUTISKIRJE
KAUKOKAIPUU-matkablogin takaa löytyy retkeilytoimittaja, kirjailija ja luontokuvaaja Monni Himari.
Näillä preseteillä käsittelen kaikki blogin valokuvat.
Voi jos tänne saisi sydän silmäisen hymiön! Ihana ja hieno kirjoitus kuvineen. <3
Kulutus ja tavaroiden haaliminen on ihan älytöntä ja samalla tuhoavaa! Ihminen ei loppujen lopuksi tarvitse paljoakaan hyvään elämään…. Itse olen huomannut sen kun olen nyt asunut pari vuotta ulkomailla. Suomesta lähdin vain rinkka selässä ja tärkein ” matkatavara” oli kaksi kissan kantokoppaa ja kaikesta muusta voisin luopua, paitsi niiden kantokoppien sisällöstä <3 Asunto Espanjassa ja Ranskassa ovat olleet valmiiksi kalustettuja ja sisustuskin on sen mukainen. Ihan vain pikkujutuilla, kuten postikorteilla tai niillä kivillä ja simpukoilla koti saa oman ilmeen. Täytyy kyllä luopua niistä Rivieralta kerätyistä kivistäkin aikanaan, kun on aika jälleen muuttaa….
Voihan nuuskamuikkunen! <3 Niin viisaita sanoja!
Omistaminen on asia minkä kanssa itsekin painiskelen jatkuvasti ja aaltoilevalla liikkeellä mennään eteenpäin. Kun vaatekaapit on käyty läpi ja turhuudet poistettu, löydän itseni ostamasta säkillisen kirjoja. Olen kamala hamsteri ja myönnän myöskin kantavani kiviä! Ehkä "hölmöin" juttu oli 3 käpyä jotka sniikkasin mukaani Uudesta-Seelannista Lake Tekaposta. "Mutta kun ne käy niin hyvin sisustukseen!"
Tavoite on, että jonain päivänä vaatekaappini ja kotini sisustus ovat sellaisessa harmoniassa, että ne eivät kaipaa mitään lisäyksiä. Paitsi ehkäpä pari mielenkiintoista kiveä tai oksanpalasta luonnosta… 🙂
Itse karsin omistuksiani kovalla kädellä pari vuotta sitten ja onnistuinkin saamaan omaisuuteni muutamaan matkalaukkuun. Se oli älyttömän vapauttava fiilis! Tunnustan tosin että tällä hetkellä kaipaan omaa asuntoa jonka saisi sisustaa omilla esineillä ja niillä muutamilla harvoilla matkamuistoilla, mutta kun sellaisen kodin vihdoin jonain päivänä saan niin se on varmaa että vinttikomeroita tai varastoa ei tarvita, tavaratta eläminen on niin paljon mukavampaa!
Osasit muuten löytää aivan täydelliset lainaukset aiheeseen liittyen. Nuuskamuikkunen on viisas mies!
Nuuskamuikkunen on varmaan ollut mun eka ihastus kanssa 🙂 Ja pari vuotta sitten sain äitiltä ton Nuuskamuikkusen mietekirjan joten noi postauksen ajatukset on itelle kans tosi tuttuja. 🙂
Nuuskamuikkunen on näissä filosofoinneissa kovin hienolla suunnalla ja niin olet sinäkin! 🙂 Varsinkin vaatekaappiin kertyy aina sellaista, joka näyttää jotenkin kivalta, mutta ei sitten sovikaan yhteen muiden vaatteiden kanssa tai ei vain ihan tunnu niin omalta. Eikä niitä kehtaa heittää poiskaan, koska ne ovat ehjiä ja hyviä vaatteita. Näin köyhänä opiskelijana haluaisin uusia kaikki vaatteeni niin, että täydellisesti yhteensopiva garderoobi mahtuisi 48 litran reissurinkkaan, mutta ei mulla ole varaa sellaiseen kertapanostukseen. Ehkä siitä voisi ottaa tämän vuoden projektin, kun kerta olen lähdössä muutaman viikon päästä maailmalle vain matkalaukut seurana.
Pakko kuitenkin heittää tähän loppuu materialistinen kehu: hitsi miten ihana villapaita!
välillä haluaisin vain ostaa lisää ja lisää materiaa, mietin olenko huonompi kun en omista tuota tai tuota juttua. Sitten toisina aikoina haluan päästä kaikesta eroon, vain olla tyhjyydessä. Materia on kivaa mutta ei tärkeää, ei mun omin juttu. Vihaan esimerkiksi kävellä laukun kanssa, koitan pärjätä ilman aina kun mahdollista. Nuuskamuikkunen on myös mun idoli, niin ja tietty Pikku Myy. Muumit on parasta.
Itselläni on tuossa laatikollinen kirjoja, jotka laitan BookCrossaukseen. En todellakaan halua omistaa. Samalla saan tilaa. Tärkeimpiä asioita ei kuitenkaan voi omistaa kuten luonnon kauneutta ja läheisiään. Kiitos tästä kirjoituksesta. <3
Voi Nuuskamuikkunen <3
Jälleen hieno postaus ja viisaita ajatuksia Nella. Vuosi sitten pakkasin omaisuuteni kahteen matkalaukkuun Italiaan muuttaessa, mikä oli kaikenkaikkiaan käsittämättömän vapauttava tunne. Sekä elämänmuutos että itse turhasta tavarasta eroon pääseminen.
Taidat olla vain kivien keräilijäksi muuttunut Nuuskamuikkunen vuosimallia 2016? 🙂 Näistä tuliaisista voisi kyllä moni ottaa mallia. Meillä tulee laukun pohjalle aina reissusta kiviä, postikortteja ja jääkaappimagneetti. Mie vain tässä mietin, että jos sie sinne Islantiin pääset. Kannattaa varmaan ottaa niille laavakiville ihan oma laukku matkaan. Meillä oli niitä kauneimpia täynnä taskut, kädet ja villapaitojen huputkin.
Joku totesi, että alkuosan elämästään ihmiset käyttävät tavaroiden haalimiseen ja loppuosan niistä eroon hankkiutumiseen. Minä siirryin tuohon loppuosaan jo useita vuosia sitten, mutta että Sinäkin, jo 🙂
Ooo, samoilla linjoilla täälläkin. Välillä mietin, onko tämä enää tervettäkään, kun koko ajan tutkailen omaisuuttani kriittisesti ja mietin, mistä vielä voisin luopua 🙂 Esimerkiksi leffoja ja levyjä en enää omista, koska kaiken tarpeellisen saan nykyisin nettipalveluista. Myös kirjoja on vähänlaisesti, nekin tietosellaisia – vaikka romaani olisi miten hyvä, maailmassa on liikaa lukemattomia, jotta avaisin saman opuksen toiste.
Muutama vuosi sitten aloin ihailla juuri sellaista meininkiä, että koko omaisuutensa voisi teoriassa pakata pariin matkalaukkuun. Silloin aikomuksena ei kyllä vielä ollut oikeasti lähteä mihinkään, mutta mistäs sitä enää tietää…
Itse palasin juuri sieltä Islannista, ja vähän olisi tehnyt mieli jotain konkreettista matkamuistoa. Ostin lopulta vain lapaset ja lakritsisuklaata, vaikka kummatkaan tuskin kestävät käytössä kovin kauaa. Tykkään siitä, että esineillä on tarkoitus, mutta en pystynyt perustelemaan itselleni enää kuudetta kynttilänjalkaa 🙂
Isäni opettaa minulle toistuvasti, että käärinliinoissa ei ole taskuja. Sen takia matkustan mieluummin kuin haalin lisää tavaraa.
Mä olen ollut aina suuri niukan pakkaamisen ystävä, mutta tuntuu, että repun koko on silti koko ajan pienenemään päin. Viimeksi matkustin kuusi viikkoa 13 kilon repulla siitä huolimatta, että mukanani oli omasta mielestäni kauhean painavat harrastusvarusteet ja olin kovin tyrmistynyt, kun huomasin, että niiden mukana pitäminen pakottaa mut ottamaan repuksi _36_ litraisen repun, kun muuten olisin pärjännyt oikein hyvin 20 litraisella pikkunyssäkällä. 😀
Nyt suunnittelen, että vaihdan matka- ja vaelluskäytössä hammastahnankin hammastahnatabletteihin, jos ne vain suinkin ovat käyttökelpoisia. Kiinteisiin shampoisiin olen siirtynyt jo aikapäiviä sitten ja kaikki maitohappobakteerit ja malarialääkkeet lasken tarkkaan niin, etten kuljeta mukanani yhtään ylimääräistä pilleriä. 😀
Ja itse asiaan… Matkoilta kertyvät muistot. Tunnustan, että vaikka pyrin minimoimaan kaiken ns. turhan romun kotonakin, niin matkoilta tulee silti usein jotain pientä muistoksi ja joskus mukana on tullut niitä kiviäkin. Huippuvuorilta mulla on kivihiiliä kynttilöiden alusina ja ensimmäiseltä korkean vuoren kiipeämiseltä mulla on tallessa pala vuoresta. Sitten on nämä kuluvat tuliaiset – Vietnamista ostin kahvia, Kambodzasta pippureita, jostain tulee teetä ja mausteita. Tämmöiset ovat kivoja ostoksia sikäli, että makumaailma muistuttaa reissusta oman aikansa ja pieni teepussi on kevyt kuljettaa mukana. Vaatteita ostan hyvin harvoin, ellei tule oikeaa tarvetta tai jotain perinnekäsitöitä tms. Ukrainasta ostin ihanan maatuska-henkisen villahuivin.
Yksi asia on suuri heikkouteni. Mä tykkään kauheasti matkaoppaista ja teen opaskirjoihin ja karttoihin omia merkintöjäni. Pidän nämä tallessa matkapäiväkirjojen lisäksi. Mulla on hyllyllinen pelkkiä matkaoppaita ja vanhoja karttoja. Osa kehittyvien maiden kaupunkien kartoista on vanhentuneita, ettei pelkästään niiden varassa enää kannattaisi suunnistaa, mutta mulle ne ovat se, millainen paikka on joskus ollut. Todennäköisesti perikuntani aikanaan ihmettelee, että miksi suvun vanhimman mummon hylly on täynnä kymmeniä vuosia vanhoja käyttöarvoltaankin olemattomia ruttuisia karttoja ja suttuisia oppaita, mutta säästän ne silti. 🙂