12. kesäkuuta 2016,

Kirjoitan tätä 1961 metrissä sijaitsevassa vuoristomajassa, jossa nukuin varmasti yhdet elämäni parhaista unista. Lähes 1000 metrin nousu sekä sadesään liukastuttamat rinteet ja kivet meinasivat ottaa meistä erävoiton – siitä alun noususta puhumattakaan.

Yöllä satoi kaatamalla, oikeastaan myrskysi.

Peltikattoa läpi yön hakannut sade loppui tuntia ennen 06:40 kellonsoittoa. Tämä on ollut uskomaton vaellus, joka on tarjonnut ainoastaan uskomattomia maisemia, ja tänään laskeudumme 2000 metristä kahteensataan. Aikalailla sentilleen tasan 1800 metriä.


2


Yöllä kuulosti siltä, kuin tuhatpäinen joukko pikkulintuja olisi nokkinut peltikattoa elämänsä hädässä. Rankkasade kaikui korvissa, ja ennen uneen vaipumista muistan ajatelleeni, mitä huomisesta vaelluksesta tulisi jos rankkasade ei loppuisi.

Säpsähdin hereille tuntia ennen kellonsoittoa. Vieläkin satoi, kunnes yhtäkkiä hiljeni.

Oli säkkipimeää.


Untitled

Via Dinarica


Vaan ulkona paistoi pian aurinko, kun kampesin kipein jaloin alakertaan aamupalalle. Edin keitti meille kahvia, tarjosi leipää ja munakasta ja nakkeja. Kaikkea sellaista, mikä pitäisi meidät tolpillamme pitkän päivän ajan.

Matkan mitaksi olimme laskeneet seitsemän tuntia. Se tuntui hullulta alamäkeen, mutta totuuden valjetessa en ihmetellyt sen pidennyttyä kahdeksaan.


Via Dinarica


— Terve unelmat! — tokaisin itsekseni, kun astelin sopivan askelmäärän päähän jyrkänteestä, kuvatakseni kevyet Hertsegovinan alueen vuoria piirittävät pilvet tuon majesteettisen maiseman yllä.

Näky oli ainoastaan uskomaton.


Via Dinarica


Vaellusreitin varrelta löytyy myös ihastuttuva mutta pirun kylmä Crvenjak-järvi, jossa voi uida jos uskaltaa.

“This is the adventure of a life time, but get yourself prepared well in advance: Via Dinarica is more than a trail, and diversity is its second name.“ ~Kenan Muftic


Via Dinarica

Via Dinarica


Seuraavaksi edessämme aukesi alaspäin viettävä rinne, jonka reunalla sijaitsi tämän vaellusosuuden varmasti tunnetuin luonnonnähtävyys: Hajducka Vrata. Löydätte Googlesta liudan eri kuvakulmista taltioituja otoksia sekä taustalla siintävät upeat vuoret, jotka meidän vaelluksellamme peittyivät paksuun pilvivaippaan.

Ei haitannut, sillä eihän tuosta näystä saanut tarpeekseen tuollaisenakaan!


Via Dinarica


Sitten pamahti.

Kävellessäni rinnettä alas tunsin ikävän vihlaisun polven ulkosyrjässä. Maailma ja mieleni mustenivat hetkessä; Juoksijan polvi. Sen tietää ensimmäisestä vihlaisusta, ettei mikään helpota alati kasvavaan kipuun, joka loppujen lopuksi estää polven taipumisen eli normaalin kävelyn.

Siitä alamäkeen kulkemisesta puhumuttakaan.

Olimme edenneet vuoristomajalta vain muutaman sata metriä, ja edessä olisi vielä 1500 lisää. Purin hammasta, myöhemmin kieltä, irvistelin, ja lopulta oli pakko tunnustaa vaelluskavereille: “Nyt ei ole kaikki hyvin.”

Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin, miten selviän takaisin sivistyksen pariin, pitääkö minun tilata mediheli, onneksi minulla on matkavakuutus joka kattaa myös vaellukset, ja meneekö tässä seitsemän tuntia vai neljätoista – vaiko vieläkin enemmän?

Sattui niin että itketti.

Sain vaellussauvan lainaan ja nojasin siihen jokaisella askeleella. Kului tunti, toinen, kolmas. Neljännen kohdalla olin valmis luovuttamaan. Pysähdys, toinen pysähdys, kolmas. Kielestä tulee verta.

Viides tunti, kuudes tunti, alkaa huimata. Sattuu niin saatanasti.

Mieleen tulvivat ne ensimmäisen puolimaratonin viimeiset kilometrit, jolloin käytännössä raahasin jalkaa perässäni samasta vaivasta sairaana. En alittanut kahta tuntia, mutta saavuin maaliin vain puoli tuntia tavoiteajan jälkeen.

Enkä vieläkään usko, että tein sen. Ja se varmasti oli ainoa asia, joka sillä hetkellä sai minut siirtämään jalkaa toisen eteen, vaikka koko ajan teki mieli ulvoa.

Seurasin Suunnon korkeuskäyrää herkeämättä. Kun 300 metriä napsahti rikki, huokaisin helpotuksesta niin että poskelle vierähti kyynel. Se kuitenkin sekoittui sateeseen, joka juuri alettuaan kruunasi loppumatkan alas laaksoon, yltyen sellaiseksi kuten meilläpäin tavataan sanoa: “Sataa maahan asti.”

Eli paljon.

Myöhästyimme aikataulusta tunnin.

En vieläkään usko, että pääsin omin voimin pois vuorilta. Ja voin rehellisesti sanoa, ettei aika ole vieläkään kullannut muistoja. Tuo alamäkeen askellus vain on sellaista, mihin ei Suomessa pääse tottumaan, ja ulkomailla harvoin tulee tehtyä näin nopeita rykäisyjä.


Via Dinarica

Via Dinarica

Via Dinarica

Via Dinarica

Via Dinarica


Vaatii luontoa myöntää virheensä ja heikkoutensa, mutta minä uskon, että vain niistä oppii tarpeeksi paljon, että selviää vastaavista tilanteista tulevaisuudessakin. Joskus pitää olla neuvokas, josks vain purra kieleen, joskus pyytää apua.

Pääasia, että voittaa itsensä ja musertuneen mielensä, sillä näistä tilanteista ei pääse pois muuten kuin itse haluamalla.

Via Dinarican kahden päivän vaellus oli siis samaan aikaan elämäni hienoin, hirvein, paskin ja paras. Siksi minä palaan tänne varmasti uudelleen ja monta kertaa mutta maltillisin mielin. Toivottavasti jo pian, sillä kuten oppaani Timkin jo laittoi viestin:

“Koska tulet takaisin?”


Untitled

Via Dinarica – yli dinaaristen alppien

Albanian, Bosnian, Kroatian, Kosovon, Montenegron, Serbian ja Slovenian huippujen halki kulkevan Via Dinarica -megatrailin kotisivut tarjoavat paljon hyödyllista tietoa itse prjojektista sekä kohdemaista, ja karttapalvelun avulla on helppo reittittää tulevat vaellukset. Alkukesällä 2016 vietettyjä White Trailin avajaisia seuraavat ensi vuonna avattava metsäinen Green Trail sekä vuoden 2018 Blue Trail, joka nimensä mukaisesti kulkee pitkin rannikoita. Löydät täältä lisätietoa reiteistä.

Voit seurata Via Dinarica -hanketta myös Facebookissa , Twitterissä ja Instagramissa.

6.-8.3.2020, ROVANIEMI

Luovan kirjoittamisen kurssi

Lue lisää

Privacy Preference Center