“I go fishing not to find myself but to lose myself.” –Joseph Monniger
Koskeloveden ahvenaiset perkasin jo pienenä tyttönä vaan suurta haukikalaa olen jahdannut nuoren ikäni. Siellä se komea huilaa rantaveden kuunsillassa syöttiini käymättä. Kai meidän on vain tarkoitus vanheta yhdessä.
Sitä helposti kuvittelee, että blogia lukemalla tuntisi kirjoittajan perin juurin. On kuitenkin paljon asioita, joista en täällä virka, mutta yhden vanhimmista ja rakkaimmista harratuksistani haluaisin kuitenkin nostaa esille – etenkin nyt, kun vedet alkavat hiljalleen viiletä ja otti olemaan otollinen.
Ei mikään tyhjennä ajatuksia niin, kuin veteen loistakahtava syötti. Jalkojen alla keinahteleva venhe. Järvimaisema, auringonlasku ja saalistajalle niiaava kaislikko.
Tämäkin viikonloppu oli täydellinen.
Ihania järvitunnelmakuvia! Intohimoisen “kalastajan” tyttärenä on tullut istuttua ihan perinteisessä soutuveneessä kerran jos toisenkin, ongittua ahvenia mato-ongella ja heiteltyä virveliä laiturilta toiveena saada vedestä kelattua ylös muutakin kuin ruohontupsu tai alamittainen pikkuhauki. Iskäni tekee itse uistimia ja harmitteli juuri, kun viikonloppuna oli päässyt karkuun ainakin metrinen hauki – uistinsiiman katketessa. Harmittamaan oli kai enemmän kuitenkin jäänyt itsetehdyn uistimen menetys, kuin se hauki. Tällasia kalajuttuja 🙂
Oi juku! Ihana tarina, kiitos kun jaoit sen tänne <3 Kyllä kalastaja toisen tuntee! Ja partahaukia olen minäkin saanut enimmäkseen tänä kesänä. (;
Niin kauniita kuvia!
Kiitos! 🙂