Oman kodin sata omaa tavaraa

Sallinette jatkossa aina sillöin tällöin julkaistavia matkailuteemaisia sisustusfiilistelyjä,
sillä sitouduimme Matiaksen kanssa toistemme lisäksi kolmanteen pyörään.

Nappasimme nimiimme saunallisen unelmakodin ylimmästä kerroksesta, suurella lasitetulla parvekkeella ja vailla seinänaapureita. Ikkunat aukeavat kolmeen ilmansuuntaan, Viikin peltojen ja Helsingin keskustan ollessa yhtä lähellä tai kaukaan meistä – reilun vartin matkan päässä. Olen siis syystäkin hukuttautunut viime iltoina Pinterestiin, jossa moodboardit pullistelevat fiilistelykuvia uudesta kodista ja tulevasta sisustuksesta, vuoria ja majakoita unohtamatta.

Vaikka vajaassa seitsemässäkymmenessä neliössä riittäisi sisustamista, emme aio täyttää kotia tavaroilla. Osa teistä saattaakin jo tietää, ettei nykyisessä himassamme ole lainkaan avohyllyjä – sen vuoksi olohuoneesta löytyy ruhtinaalliset kaksi sohvaa.

Puhuttaessa materialismista, olen entisenä levykaupan työntekijänä pitänyt monisatapäisen cd-kokoelmani myymistä kaikkein vaikeimpana luopumisena. Eilen sain kuulla, että ensimmäisillä kesätyörahoillani hankkimani Pioneerin soittimet eivät muuta uuteen kotiin, sillä mies aikoo pitää huolen elokuvaäänistä. Toinen ahdistus. Ja heti perään helpotus: Tavara ei tee onnelliseksi, vaan avara tila, jossa on helppo hengittää. Miksi edes kuvittelin, etten voisi laittaa vanhoja soittimiani kiertoon? No se on se tunneside. Ne olivat minun ensimmäiset soittimeni.

Muistatte varmaan pari vuotta sitten alkaneen ja laajan medianäkyvyyden saavuttaneen Dave Brunon kehittämän 100 tavaran haasteen? Seuraan jo päivätyöni puolesta aktiivisesti sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta käyttäjiin, ja olin tottakai mokomasta tempauksesta iloinen. Mietin pitkää, olisiko minusta haasteeseen, mutten kokenut silloista ajankohtaa sopivaksi. Miksi? En todellakaan tiedä. Ehkä ne olivat ne tunnesiteet? Kuitenkin nyt, uuteen ja ensimmäiseen omaan kotiin muuttaessa, aion viedä mukanani vain välttämättömimmän. Katsotaan, mihin lukuun se minulla mahtuu.

Tuossa kyseisessä haasteessa yhdeksi tavaraksi ollaan monessa helpommassa tapauksessa luokiteltu vaikkapa kaikki kengät, kaikki vaatteet tai kaikki korut. Mutta on osa pystynyt ihan konkreettisesti sataan tavaraankin. Itse ajattelin kuitenkin soveltaa haastetta siten, että vien mukanani tarvitsemani vaateparret, mutta yritän rajata kaiken muun omaisuuden tuon sadan tavaran pariin. Tarkoittaa siis käytännössä sitä, etten esimerkiksi omista yhtään ylimääräistä Moleskinea (vaikka ne kauniita ovatkin ja yleensä tyhjiä, kun en raaski niihin kirjoittaakaan) saati putelia tai pulloa, koska ennen uuden hankintaa pitää vanha käyttää loppuun. Simppeliä? Ei taatusti. Loogista? Kyllä. Pistän koetukselle itseni ja omat kulutustottumukseni, mutten lähde takki auki moiseen haasteeseen – luopuminen ei ole ikinä liian helppoa.

Kirjaan ylös kaikki ne tavarat ja muovisäkit, jotka kannan vanhasta kodista pihalle. Lupaan kertoa viimeistään joulukuussa tuloksen, johon pääsin – oli se sitten sata, kaksi tai kolme. Pääasia, että yrittää. Pääasia, että pohtii suhdettaan omistamiseen, kuluttamiseen ja siihen, mikä loppujen lopuksi on tarpeeksi. En koe, että minun pitäisi kilpailla kenenkään kanssa siitä, että joku tavarani olisi jollain tavalla ainutlaatuinen tai harvinainen, vaikka ymmärrän toki keräilijöitä – näkisitte siskoni Batman-kokoelman. En koe, että minun tarvitsisi pullistella kenellekään omistavani jotain, mitä joku muu ei omista tai että minulla olisi jotain sellaista, mitä en näkisi vaikkapa muiden yllä. Harvinaisuus ei ole edellytys, käytännöllisyys ja pitkäikäisyys kylläkin.

Joku sanoi joskus, että ihminen on levollinen silloin,
kun tietää mitä jokaisesta kodin nurkasta ja kaapista löytyy.
Tiedätkö sinä? Minä en, mutta aion tietää.

En siis pidä ylenpalttisesta määrästä tavaraa, mutta tottakai haluan niiden vähien olevan kauniita. Kahden karttapallovanhuksen kylkeen mahtuisi hienosti yksi Kuu, tuosta komeasta torkkuviltistä puhumattakaan. Matias muuten tokaisi lukeneensa listauksen naisen mukana miehen luo muuttavista tavaroista, joista ensimmäinen oli torkkupeitto. Allekirjoitan! Majakka-aiheisista tyynyistä haaveilen tottakai, vuoriakin olisi mukava lisätä seinille. Ehkäpä tulostutan komean alppimaiseman taannoiselta Sveitsin laskettelureissulta.

Yksi heikkous minulla kuitenkin on, nimittäin neuvostoaikaiset avaruusteemaiset postimerkit. Kyllä. Aion kehystää kaikki samoihin raameihin omaksi kollaasikseen. Postimerkit minun täytyy kyllä laskea yhtenä ”tavarana”, muuten olisin ylittänyt luvun jo.. No. Mutta eihän tämän tarvitse olla turhan vakavaa. Ainakaan, jos puhutaan avaruusteemaisista postimerkeistä. Ne ja rakkauteni majakoita kohtaan toimivat jäänmurtajana tilanteessa kuin tilanteessa.

Kuvat Pinterestistä, lukuunottamatta karttapalloa matkalaukkujen päällä (joka on nykyisestä kodistamme)
sekä matkalaukkutennarihyllyä, jonka taltioin pari vuotta sitten Berliinistä.