Paratiisikuru – pohjoisen erämaaresort vailla vertaa

Paratiisikuru; Laajoista kairoistaan tunnettua, vaeltajan kauneimmatkin haaveet täyttävää Urho Kekkosen kansallispuistoa kulkiessaan saapuu kerran mahtavan Siliäselän rinteille, joiden leveiltä reunoilta valuu maa komeaksi kuruksi – niin vehreäksi ja vihannaksi, ettei enää tiedä, onko Lapissa vai missä.

Paratiisikuru, UKK-puisto. Urho Kekkosen kansallispuistossa talven tuiskujen jäljiltä maassa makaava nietos narskuu vaelluskenkien alla pohjoisen kesää vihertävien tunturien kalveessa.

Vaikka Lappi ei tiedä kiireestä mitään, askel ei malta. Retkikunnan jokainen jäsen kiristää vaivihkaa tahtia, vaikka annamme ymmärtää muuta. Onhan sangen suomalaista, ettei iloja päästellä ilmoille noin vain.

On poikkeuksellisen lämmin toukokuun alku. Ilma on kaunis, tyyni ja kuuma. Vaellamme verkkaisesti pitkin paksua lumivaippaa kohti kurua, jonka alemman sisäänkäynnin kerrotaan olevan kuin portti Saariselän salaiseen puutarhaan. Unelmien luontokohteeseen, jota ei uskoisi todeksi siellä käymättä. Kohta se tieto mitataan.

Hiki noruu pitkänä helminauhana otsalta poskipäille ja kaula-aukosta rinnoille. Pilvetön taivaankansi paahtaa, eikä tunturien sylissä lepäävän matalan rotkon pohjalla ole tuulista tietoakaan. Ne jäivät puhaltamaan edessämme kohoavan uljaan Ukselmapään huipulle, kansallispuiston toiseksi korkeimman tunturin laelle, jolta voi ihailla Lapinmaan ääretöntä maisemaa.

— Kohta ollaan perillä! edestä huudetaan, tulkaa!

Askeleisiin löytyy taas lisää vauhtia, vaikka matkaa on vielä.

 

Paratiisikuru
Paratiisikurun portti oli vielä luminen.

 

Juomaan pitää pysähtyä usein. Kevyt tuulenvire tuo mukanaan jotain makeaa. Sydän lyö kiivaana, hengitys rakoilee, jännitys kihelmöi neulasin iholla. Miltä se näyttää? Entä jos petyn? Tai mitä jos rakastun ensi silmäyksellä? Joillekin kuulemma käy niin. Sekalaiset kysymykset poukkoilevat mielessäni, kunnes yhtäkkiä kaikki maailman äänet lakkaavat. Narske pysähtyy kuin seinään. Joku viheltää pitkään.

Nostan katseeni enkä ole uskoa silmiäni. Siinä se viimein on! Paratiisikuru. Edessäni aukeava näky on kuin jumalainen Saariselän Shangri-La tai pohjoisten erämaiden ennennäkemätön Eldorado keskellä kaukaisinta lapinkorpea, missä lumi leikkaa viivan vihreään erottaen luonnon kauneimmat värit ja vuodenaikojen vastakohdat toisistaan. Edessäni on yhtäaikaisesti kesä ja talvi, valo ja varjo, alku ja loppu ja loputon uuden alku, jossa aaloen, jaden, smaragdin, uuden nurmen ja loppukesän märkien mättäiden väreissä hehkuvat vihreän sävyt valuvat kurun molempia reunoja alas laaksoon kasvaen kukoistavaksi kedoksi.

Tämä on se paikka, jossa syntyvät kaikki maailman vihreät ja josta kuullaan ja kerrotaan tarinoita. Tämä on se paikka, jota aivan syystä kutsutaan Paratiisikuruksi.

 

Paratiisikuru
Paratiisikuru on rehevä ja vihanta kuru muutoin karusta luonnostaan tunnetussa Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Paratiisikuru
Myös pieni puro virtaa kauniin Paratiisikurun pohjalla.

 

Nuoskan narahtelut ovat vaihtueet Paratiisikurun kesävihannan nurmikon ja korkean heinikon pehmeään kahinaan. Kiire on kadonnut, pienet perhoset ovat tulleet tilalle. Ne liitelevät vierellämme ja ohitsemme, laskeutuvat kukinnoille ja nousevat taas kevyesti ilmaan ja ohjaavat meitä syvemmälle Paratiisikurun salaiseen puutarhaan pitkin kapeaa polkua, jota tuuheat soreahiirenportaat reunustavat.

Pian ohitamme vaaleanpunaisena kukkivan kaarnikkavarvikon, helmenhohtoisen koivikon sekä laajalle alueelle levittyneitä, Suomen vanhimipiin puihin lukeutuvia pensaikkoisia pöytäkatajiia. Yksittäisellä katajapensaalla voi olla ikää sata vuotta, yleensä satoja vuosia.

Matka Paratiisikurun pyhällä erämaalla jatkuu varoen eteenpäin. Tuntuu, kuin kulkisimme paikassa, jossa meidän ei pitäisi olla – maalla, jolle minä en ole tarpeeksi hurskas, enkä tule koskaan olemaan. Veri kuohahtaa suonissa. Sääski pistää ikävästi niskaan. Läimäytän sen hengiltä hikiselle iholle. Käytän silmäni pikaisesti kiinni ja ravistan katseeni auki. Kyllä, olen edelleen täällä. Ei, en ole nähnyt unta. Hieron liian kovaa märkää hiusrajaa. Takaraivossa jyskyttää muisto. Hävettää hieman, mutta poskille nouseva puna ei onneksi erotu kesäpäivän hiestä. Silti tunturit tietävät.

 

Paratiisikuru
Paratiisikurun lähteestä voi täyttää juomapullonsa.

Paratiisikuru

 

Pidämme lounastauon sopivan tasaisella kohtaa hieman ylempänä rinteessä. Vaikka keittimet porisevat ja niitä pitäisi vahtia, Paratiisikurun neitseellinen maisema ei jätä ketään rauhaan. Kukaan ei virka mitään. Kukaan ei lähde. Kaikki vain katsovat. Kaikki tuijottavat. Kohta yhden vesi kiehuu yli, toinen ehti pelastaa tilanteen juuri ajoissa. Kolmannen keitokset palavat pohjaan. Neljäs jätti lounaan kesken.

Juomapullot täyttyvät Paratiisikurun kirkasvetiseen lompoloon laskevasta helmeilevästä vesiputouksesta. Jos viereinen vesikertymä on nimeltään Paratiisilampi, onko tämä sitten Paratiisiputous? Vanhan talven lunta ei tällä kirkkaudella ainakaan kannata vilkaista, sillä silloin sokaistuu. Niin käy aina luonnollisen kauneuden edessä.

Paratiisikurun ainutlaatuisen luonnontilan säilymiseksi leiriytyminen upeassa ja erityislaatuisessa Paratiisikurussa on kiellettyä ja hyvä niin, muuten saattaisi hävettää vielä enemmän. Täällä antautuisi kaikelle. Niinpä meistä jokainen nostaa rinkan selkäänsä, kiristää lantiovyön, sovittaa viilekkeet ja alkaa hitaan kiipeämisen pitkin Siliäselän rinnettä kohti tunturinummien ikuisuuteen jatkuvia avaria maisemia.

 

Paratiisi kuru
Paratiisikuru tunturin laelta kuvattuna.

 

Laelle päästyäni katsahdan vielä kerran taakseni. Niinhän me aina teemme. Paratiisikurun kontrasti puuttomiin paljakoihin on uskomaton, näky vailla vertaa. Voimaannuttava. On kuin kangastus olisi ilmestynyt keskelle kaikkea karua ja kuivaa, vaan yhtä totta on tuo kaikki kuin myös se fakta, että tänne on päästävä uudestaan.

 

Paratiisi kuru
Vehreä ja vihanta Paratiisikuru on UKK:n todellinen erämaa resort.

Suomen luetuimman matkablogin takaa löytyy retkeilytoimittaja, kirjailija ja luontokuvaaja Monni Himari.

Osa artikkeleista sisältää kumppanuuslinkkejä; vaikka minä saan niiden kautta tehdyistä tilauksista pienen korvauksen, sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat artikkeleiden tuottamisen jatkossakin.

09/2021

Vaella, kalasta, rakasta

Kaikkein pieninkin päätös muuttaa oman elämän kurssia.

Vaella, kalasta, rakasta on koskettava tarina rakkaudesta, oman polun löytämisestä ja uudesta alusta Pohjois-Norjassa. Lukuisin luontokuvin kuvitettu teos on tositarina kirjailija Monni Himarin elämästä sekä yli kymmenen vuotta kestäneen jatkuvan matkailun aiheuttamasta burnoutista ja siitä toipumisesta.

Lue lisää kirjasta täällä »

Tilaa kirja

Uutiskirje

Miltä kuulostaisi kahvitauko tai pari kuukaudessa kiinnostavien matkajuttujen äärellä? KAUKOKAIPUUn uutiskirje nivoo yhteen ajankohtaiset artikkelit, reissu- ja retkivinkit sekä helmet arkistojen kätköistä.

Privacy Preference Center