Kaukokaipuu | SKREI - kututurskan juhlaa

Skrei, norjalainen arktinen turska eli Barentsin meren turska vaeltaa tuhansia kilometrejä rakkauden perässä toista turskaa lempiäkseen.

Täällä se kutee Vesterålenin ja Lofoottien sekä Senjan edustalla, vieläpä vastakkain toisen kaltaisensa kanssa: toisin kuin taimenet ja lohet ja monet muut lajit, joissa naaraskalat laskevat mätimunansa veteen ja koiraat hedelmöittävät ne mädillään, turskaa ei moinen kiinnosta. Turskat harrastavat iloisesti seksiä, eli kutevat kalannahka kalannahkaa vasten.

Jos olisin kala, minäkin haluaisin olla turska.

Hommat hoideltuaan ja paluumatkansa aloitettuaan kututurskan nimitys skrei muuttuu skråpeksi. Mutta keskitytään nyt tällä kertaa siihen, mitä kaikkea skrei pitää sisällään.

“Elämämme on ollut tuhansia vuosia täysin riippuvainen kututurskan liikkeistä. Sen perässä on menty. Sitä on pyydystetty silloin kun se on ollut helpointa. Kun sesonki on lyhyt, korkeintaan neljä kuukautta, saalis on ollut pakko säilöa kauppaa tai myöhempää käyttöa varten. Yleisimmät säilöntämenetelmät ovat olleet kuivaaminen tai eri tavoin suolaaminen, myöhemmin myös pakastaminen.” Kalastaja kuivalla maalla: ARKTINEN RUOKALISTA. Osa 3: Barentsin meren turska

Täällä juhlitaan ystävänpäivää 14. helmikuuta aivan kuin Suomessakin, joskin sillä erolla, että päivää pidetään myös turskanpyytäjien talven tärkeimpänä päivänä. Kalastajien ja kalanvastaanottajien yhteinen myyntiorganisaatio tajusi yli kymmenen vuotta sitten aloittaa kututurskan täsmämarkinoinnin. Matalikoillemme (voinen kai minäkin jo sanoa niin, tänne kun olen asettunut) tuleva ja parhaillaan kuteva Barentsin meren turska kytkettiin tiiviisti ystävänpäivään. Siitä tehtiin rakkauden kala, muista kaloista poikkeava romantikko.

Jos olisin kala, minä haluaisin edelleen olla turska.

Skrein juhlapäivän kunniaksi 16. helmikuuta lähdimme mekin Myren kylille nauttimaan tunnelmasta, joka poikkesi kaikista aiemmista viikonlopuistani täällä – pieni mutta silti Norjan suurin kalastajakylä kuhisi ihmisiä.

Kävimme avointen ovien kunniaksi vierailulla Blås Idé -lasinpuhaltamossa, jota pitävät Hilde Hansen ja Robert Tangrand. Robertin suvulla on lasinpuhaltamo Lofooteilla, ja hänen isänsä sai oppinsa Iittalan kuuluisilta lasimestareilta, sillä mistä muultakaan olisi jo tuohon aikaan saanut maailman parasta oppia kuin Suomesta. Robert ja Hilde ovat suuria suomalaisen lasitaiteen ystäviä, ja he soveltavat Suomesta saatuja vaikutteita omassa arktisessa tuotannossaan.

Ostin punaiseen mökkiimme komean turskanpäisen maljakon, tietenkin. Olin ihastellut samanlaista Laurin ikkunalaudalla jo pidempään tajuamatta kysyä, mistä se on hankittu. Myrestä tietenkin! Lauri on itseasiassa voittanut sen eräästä valokuvauskilpailusta, mutta onneksi minulla oli mahdollisuus lunastaa vaasi itselleni ihan muutoinkin. Aion kerätä siihen suoluonnon kukkia ja oman rannan heiniä, ja joskus sujauttaa sisälle myös pienen tuikun.

Kaamoksen ja tämän pitkään jatkuneen sateen ja myrskyn jälkeen kukat kyllä kiinnostavat enemmän kuin tuikut.

Juhlapäivän kunniaksi paikallisella kalatehtaalla järjestettiin kahvio, jonne suuntasimme seuraavaksi. Ovesta astuttuamme päädyimme keskelle turskan kielen leikkuun MM-kisoja, joihin olit kutsuttu osallistumaan myös itse Halvard Ellingsen, kokkien maailmanmestari ja Norjan lahja Telluksen kulinaristeille. Meriitit eivät kuitenkaan tällä kertaa riittäneet voittamaan kalatehtaan omistajan pojalleen opettamia taitoja, sillä mestaruus jäi tänä vuonna Myreen.

Ansaitusti.

Mutta olisittepa nähneet, kuinka pinkkiin takkiin ja vaaleanpunaiseen glitter-hameeseen sonnustautunut, noin kahdeksan vanha pikkutyttö leikkeli turskan kieliä isänsä opastuksella kuin vanha tekijä.

Minäkin kokeilin. Lauri antoi ensimmäisestä yrityksestäni arvosanaksi 5-.