Tässä Sopot, kello yhdessä Helsinki

Mietin hetken, kirjoitanko kahdentoista vuoden takaisesta Lapin vaelluksesta rosoisine filmikuvineen vaiko alkukesän reissusta Puolan Gdanskiin. Päädyin lopulta Baltian meren rannalle Sopotin aavoihin maisemiin ja joka neljäs sekunti vilkauttavaan majakkaan, joka on kuin Disneyn piirroselokuvien ilmentymä – kaunis ja koristeellinen. Satumainen. Ulkoa pastelli ja sisältä tumman metsän vihreä.

Se päivä Sopotissa tuntuu hyvältä sunnuntaihetkeltä – sellaiselta, jota muistelee mielellään. Viipyy taltioimissaan valokuvissa, ja muistaa kaikille muille paitsi itselleen pienen ja vähäpätöisen asian, joka pistää hymyilemään.

Olen aina ollut vähän sellainen itäblokin tyttö. En ole koskaan käynyt Espanjassa tai Ranskassa, sillä lähden mieluummin Puolaan, jota olen kolunnut jo useamman reissun verran. Mutta enpä ole aiemmilla reissuillani seissyt vastarannattoman merenselän edessä, aivan laiturin nokassa, sulkenut silmiä. Miettinyt, että tästä kello yhteen on Helsinki. Pitkän hetken seisoin siinä kuluneella puulankulla paikoillani, hartiat rentoina, Baltian meren tuulen puhaltaessa kovasti kasvoille ja aaltojen aivastellessa pieniä valkopäitä vasten laiturin puujalkoja. Ne näkee, kun kurkistaa varovasti ruostuneita rakkauden lukkoja riippuvan teräsketjun yli.

Merimaisema on kuin Suomen Marjaniemestä, jossa hiekka hohkaa ja häikii aurinkoa. Rannan boardwalk huokuu Yhdysvaltain kieltolainaikaista New Jerseytä. Vain hienostuneiden kävelykeppien kevyt kopina puuttuu. Merituuli suolaa huulia, ystävä ottaa vierestä pari juoksuaskelta, ottaa asennon ja levittää kätensä iloisesti vähän matkan päässä: “Ota kuva!”

No otanhan minä.